Miten päästä toiminnan akanvirrasta ?

Kylätoiminta perustuu vapaaehtoiseen talkootyöhön. Kaikessa vapaaehtoistoiminnassa on aaltoliikettä: välillä ihmisiä on helppo saada mukaan ja hankkeita syntyy kuin itsestään ja välillä työt kasautuvat muutamille, toiminta kulkee samoja vanhoja uria tai tuntuu siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

Yksi tie tällaisesta toiminnan akanvirrasta on toiminnan laajentaminen uusille alueille. Jos kylätoiminta on keskittynyt esimerkiksi tilaisuuksien järjestämiseen tai rahankeräyksiin niin ehkäpä rakennushanke tai luontoreitin suunnitteleminen voisi innostaa uusia aktiiveja mukaan. Mitä monipuolisempaa toimintamme on, sitä useammalla on mahdollisuus osallistua. Kylätoimintaa voi edistää niin harrastenikkari, traktorimies tai leipoja kuin lehtijuttujen kirjoittaja, luontoharrastaja tai lapsikerhon vetäjä.

Mielekästä työtä kaikille

Avainkysymys vapaaehtoistoiminnassa on mielekäs työnjako. Useimmat kyläläiset suhtautuvat myönteisesti kylätoimintaan, mutta harvinaisempi on tunne, että juuri minun taidoilleni on käyttöä. Suuri osa suomalaisesta yhdistystoiminnasta perustuu siihen, että tunnettu ja/tai palkattu johtaja toimii ja ns. ruohonjuuritaso osallistuu vain maksamalla jäsenmaksua tai passiivisesti tukemalla tavoitteita. Kylätoiminta poikkeaa onneksi tästä kuviosta siten, että yleensä kaikki työ tehdään paikallisesti ja vapaaehtoisesti. Usein ihmiset haluavat myös rajattuja, selkeitä tehtäviä. Näin varsinkin alussa, kun on vasta lähtemässä toimintaan mukaan (ehkä kokeilumielessä). Myöhemmin voi ehkä mieluummin ottaa vastuuta jostakin laajemmasta tehtävästä.

Kylätoiminnan onnistumista ei mitata vain tuloksien perusteella, vaan myös sillä, kuinka moni siihen osallistuu, ja kuinka moni tuntee toiminnan omakseen. Yritysasiamiehet saattavat pilkallisesti nimittää tällaista toimintaa terapiaksi tai puuhasteluksi, mutta se on juuri sitä, mitä taloustieteessä kutsutaan verkostoitumiseksi ja mitä myös suomalainen yrityselämä tarvitsisi kipeästi lisää.

Ongelmia syntyy, jos kylätoimikunta (eli kyläyhdistyksen hallitus) on vain määräilevä edustuselin, joka ei itse osallistu käytännön työhön. Toinen ja tavallisempi esimerkki huonosta työnjaosta on kylätoimikunta tai sen puheenjohtaja, joka hoitaa niin monta tehtävää itse, että muille ei juuri jää mitään mahdollisuuksia osallistua. Hyvässä toimintaryhmässä on selkeä, mutta löyhä työnjako. Erityistehtäviin perustetaan työryhmiä, mutta kannetaan myös monipuolista vastuuta kaikesta toiminnasta.

Toimiva työnjako ei välttämättä ole kiinteä. Kylätoimikunnassa on vain muutamia tehtäviä, joita on hyvä antaa vähintään vuodeksi kerrallaan samalle henkilölle. Tällaisia ovat ehkä rahaston hoito ja sihteerin työt: pöytäkirjat, kirjeenvaihto ja arkistointi. Puheenjohtajan rooli on paljon epämääräisempi. On jopa kirjoitettu kirja nimeltään What do the Bosses Do? eliMitä johtajat tekevät? Perinteisesti yhdistyksen puheenjohtajan tehtäviin kuuluu esimerkiksi kokoonkutsuminen, puheenvuorojen jako, työnjako, valvonta ja edustaminen. Nykyaikaisessa ryhmätyössä näitä tehtäviä voidaan esimerkiksi kierrättää niin, että kukin kylätoimikunnan jäsen kutsuu kokoon ja valmistelee kokouksia vuorotellen. Puheen johtaminen ja edustaminen voidaan myös jakaa useammalle.

Ryhmässä on monia tehtäviä, joita ei yksin toimiessa tarvita. Pitää esimerkiksi luodata eri ihmisten mielipiteitä sekä laukaista jännitystiloja ja ristiriitoja. On monia tehtäviä, jotka ovat tärkeitä joko tavoitteiden saavuttamiseksi tai yhteenkuuluvuuden rakentamiseksi, esimerkiksi:

Taitava ryhmän jäsen ottaa itselleen näitä tehtäviä ja eri rooleja silloin, kun niitä tarvitaan.

Tiedotusta ja perustelua

Ajan oloon kyläläisten innostus toimintaan voi hiipua monestakin syystä. Voi olla että ongelmat, joiden takia järjestäydyttiin on ratkaistu. Tosin kuntien koululautakunnat, posti ja EU:n keskittävä maatalouspolitiikka huolehtivat siitä, että tämä ei ole kovin todennäköinen ongelma. Toisaalta tilanne voi tuntua epätoivoiselta, kylällä ei olekaan yhtään "menestystarinaa". Usein kyläläiset ovat myös yllättävän epätietoisia kylätoimikunnan tai yksittäisten hankkeiden saavutuksista. Tällaisen tilanteen välttämiseksi tiedotus on aina ajankohtaista. Varsinkin paikallislehtien toimittajat tulevat mielellään "kylään" kun heitä kutsutaan, kylätoiminnalla on hyvä maine juuri nyt. Toimittajia kannattaa myös muistuttaa siitä, että lukijat ovat kiinnostuneita oman kylän tapahtumista ja ongelmista.

Toisaalta kannattaa pysyä varsinaisessa toiminnassa eikä tarjota lavastettua näennäistoimintaa, johon varsinkin poliittiset ryhmät sortuvat. Omiakin juttuja maaseututoiminnasta saa tällä hetkellä melko hyvin läpi lehdissä. Niissä voi tarkemmin perustella toiminnan päämääriä ja menettelytapoja. Omilla tiedotteilla ja kylälehdillä voi tiedottaa tulevasta toiminnasta ja värvätä uusia ihmisiä mukaan toimintaan.

Yksi tapa laajentaa toimintaa on uusien ikäryhmien houkutteleminen mukaan: nuorille voidaan löytää omia tehtäviä tai omaa toimintaa. Muualla opiskeleville nuorille voidaan ehkä järjestää kesätyötä hankkeissa tai kylän yrityksissä. Myös lapsiperheiden osallistuminen on oma ongelmansa. Ehkä kannattaisi tottua siihen, että myös lapsia on mukana kokouksissa. Lapsia pitää oppia näkemään yksilöinä ja ottaa mukaan toimintaan omalla tavallaan. Jolleivät lapset koe kokoontumisia mielekkäinä tai edes siedettävinä, he ovat melko tehokkaita sabotoimaan niitä.

Kylä- tai muun yhdistystoiminnan johtaminen akanvirrasta myötävirtaan vaatii uusien toimintatapojen kokeilemista. Urautuminen ja byrokratisoituminen on todella yleinen ongelma järjestöissä. Mielikuvituksella ja rohkeudella päästään eteenpäin. Toisaalta ideat kyllä löytyvät, jos maltamme kuunnella kyläläisiä herkällä korvalla. Ja mielikuvituksellakin pitää olla rajansa: usein yksinkertaiset ja selkeät toimintatavat ovat kuitenkin parhaita.

Henrik Hausen ( Julkaistu Kylätoimintalehdessä nro 3/2000)

Lähteinä käytetty mm. Björn Hvinden: Gräsrotshandboken ja Olli Tammilehto: Kun edustajat eivät riitä –kansalaistoiminnan opas.

Palaute: henhaus@mbnet.fi

 Takaisin alkuun

 Takaisin etusivulle