JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO

TALOUSTIETEELLINEN OSASTO

Aluetaloustiede II , Seminaariessee toukokuu 1997,

Laatija: Henrik Hausen, Ohjaaja: Hannu Tervo

ALUEIDEN KEHITYS JA KILPAILUKYKY EU:SSA

1. JOHDANTO

Taloudellinen integraatio ja yritysten liikkuvuuden vapautuminen on nostanut sijainnin yhä tärkeämmäksi strategiseksi valinnaksi. Yhä harvemmalle yritykselle sitoutuminen esim. Jyväskylän seudulle tai Suomeen on itsestäänselvyys. Suomi sijaitsee Euroopan periferiassa ja se on EU:n maaseutuvaltaisin maa. Lähtökohtiinsa, sijaintiinsa ja aluerakenteeseensa nähden se on menestynyt hyvin. Taloudellinen integraatio johtaa uuteen tilanteeseen, jossa menestyksen jatkuminen ei ole itsestäänselvyys. Integraatio voi kärjistää Suomen talouden perinteisiä ongelmia, ennen kaikkea aluekehityksen epätasapainoa. Uusi tilanne on jo vaikuttanut talouden rakenteisiin. Onko korkea työttömyys vain osoitus siitä, että taloutemme kehitys määräytyy entistä suoraviivaisemmin perifeerisen asemamme perusteella (Eskelinen 1991, 11-12) ?

Tällaiset uhkakuvat ovat yksi tausta aluekysymyksen noususta eurooppalaisessa keskustelussa ja tutkimuksessa viime vuosina. Muita syitä ovat käsitys alueiden kasvavasta poliittisesta merkityksestä - "Alueiden Eurooppa" -, alueellisten tuotantojärjestelmien voimistuminen - esim. "Kolmas Italia" - sekä epäilykset integraation onnistumisesta Euroopassa - jonka alueiden väliset tuloerot jo Länsi-Euroopassa ovat kaksi kertaa suuremmat kuin vastaavan kokoisten alueiden väliset tuloerot Yhdysvalloissa (Hallin & Malmberg 1996, 13- 16). Proosallisempikin syy aluetutkimuksen määrän kasvuun on esitetty: integraatiotyön sivutuotteena syntynyt vertailukelpoinen tilastoaineisto (emt., 98).

Tässä tutkielmassa tarkastellaan muutaman artikkelin pohjalta käsityksiä Euroopan alueellisesta kehityksestä. Ensin käsitellään lyhyesti kehityskäsityksiä, kolmannessa luvussa referoidaan tehtyjä empiirisiä tutkimuksia ja arvioidaan niihin liittyviä ongelmia ja neljännessä luvussa tutkitaan aluekehitykseen vaikuttavia tekijöitä ja kehityksen mallittamista. Tutkielma täydentää tänä keväänä kirjoittamaani kansantaloustieteen ja sosiologian kandidaattitutkielmia ("Maaseudun toimeentulomuodot ja integraatio" sekä "Globalisaatioteoriat"). Tämän trilogian alalta (maaseudun talous/ aluetalous kansainvälisessä/ympäristö-perspektiivissä) toivoisin myös graduni aiheen löytyvän.

Tärkeimmät lähteet ovat ruotsalaisen aluetaloudellisen tutkimuslaitoksen raportti (Hallin & Malmberg 1996) jossa referoidaan 10 empiiristä tutkimusta vuosilta 1989- 94 sekä Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen kirjallisuustutkimus (Böckerman 1993). Uusin lähde on Alankomaiden taloudellisen instituutin tutkimus (Molle 1997), jonka aineisto tosin on jo vuosilta 1950- 1990.

Ruotsalaisen ja suomalaisen tutkimuksen rakenteissa on mielenkiintoinen ero: Hallin ja Malmberg tarkastelevat ensin laajasti empiirisiä tutkimuksia aluerakenteen kehityksestä ja vasta tämän perusteella teoreettisia kysymyksiä (induktiivinen järjestys), kun taas Petri Böckerman ensin esittelee malleja ja vasta lopussa lyhyesti empiirisia havaintoja. Tutkimusten lähteetkin eroavat yllättävän paljon toisistaan: molemmissa raporteissa esiintyvät pakolliset Paul Krugman ja Michael Porter sekä suomalainen Mauri Palomäki, mutta ei juuri muita samoja tutkijoita.

2. MITÄ ALUEELLINEN KEHITYS ON ?

Alueilla tarkoitetaan käytetyissä lähteissä lähinnä suuralueita, joista suomalaiset läänit kuuluvat pienimpiin ja joista suurimmilla asuu useita miljoonia ihmisiä. EU:n NUTS-aluejaon väestörikkain alue on Luoteis-Englanti, jossa on 17 miljoonaa asukasta (Hallin ym. 1996, 114). Ongelma on, että maaseudun ja kaupunkien väliset tuloerot eivät erotu tällaisessa suuraluetarkastelussa.

Kehitys on vielä hankalampi käsite. Usein sillä tarkoitetaan ongelmien, kuten köyhyyden ja työttömyyden lieventymistä. Positiivisia indikaattoreita voivat olla palvelutason parantuminen, väestönkasvu, positiivinen muuttoliike ja aluetalouden kasvu. Nämä indikaattorit eivät kuitenkaan itsestäänselvästi osoita kehitystä. Vaikka väestömäärän kasvu osoittaa dynaamisuutta, se voi aiheuttaa myös ruuhkautumisongelmia. Talouskasvun lisäksi pitäisi huomioida myös tulonjakoa ja muita sosiaalisia kysymyksiä sekä ympäristövaikutuksia. Tällöin kehitykseksi voitaisiin sanoa sellaista vaurastumista, jolla ei ole kielteisiä sosiaalisia tai ympäristövaikutuksia (Hallin ym. 1996, 12).

Tämän lisäksi nykyisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa korostetaan kuitenkin myös yksilöiden sitoutumista yhteiseen hyvään ja yhteisöllisten tavoitteiden asettamista (Autio 1996, 32). Heikki Eskelinen (1991, 8- 11) on pelkistänyt aluekehityksen tavoitteet kolmioksi, jonka kulmat ovat kasvu, tasa-arvo ja ympäristö. Aluetaloustieteessä on perinteisesti kiinnitetty huomiota kasvun ja tasa-arvon suhteisiin. Viime vuosien valtavirtaan Länsi-Euroopassa on tullut uusi ulottuvuus, ympäristö. Samalla tasa-arvo on jäänyt taka-alalle: on siirrytty kolmion akselilta kasvu - tasa-arvo akselille kasvu - ympäristö. Eskelinen korostaa, että tavoitteet vaihtelevat maakohtaisesti ja ajan myötä eikä kehitys yleensä etene suoraviivaisesti yhden aatesuunnan mukaisesti.

Yleisen vaurastumisen ja yhteisöllisten tavoitteiden lisäksi on kiinnitetty huomiota myös yksilöiden osallistumismahdollisuuksiin. Kehityksen rationaalisuus ei perustu vain sen seurauksiin, vaan myös siihen oikeutukseen, jonka se saa laajan osallistumisen ja keskustelun kautta (Haveri & Holma 1996, 10).

Kehityskäsitykseen vaikuttaa myös se, tarkastellaanko aluetaloutta mikro- vai makronäkökulmasta. Asukkaiden toimeentulon ja palvelutason sekä yritysten optimaalisen sijoittumisen lisäksi voidaan tarkastella miten alueelliset erot ja resurssien alueellinen vajaakäyttö vaikuttaa alueen, maan tai EU:n taloudelliseen kehitykseen.

3. ALUEELLISEN KEHITYKSEN TUTKIMINEN

Hallin ym. (1996) jakavat aluetalouksien tutkimukset kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän näkökulma on yrityksen ja yksinkertaistetusti kysytään: missä päin Eurooppaa kannattaa investoida? Tällainen kysymyksenasettelu ja sen tuottamat taulukot "kuumista" alueista ovat herättäneet paljon mielenkiintoa, kun kilpailu ylikansallisten yritysten investoinneista on voimistunut. Kaupunkien välinen kilpailu erilaisista julkisista instituutioista (esim. EU:n keskuspankki) on myös kiihtynyt ja kilpailu näkyy lisäksi esim. halukkuutena järjestää isoja urheilu- ja kulttuurispektaakkeleita sekä messuja ja näyttelyjä. Kilpailu liittyy myös siihen, että löyhäjuuristen (foot-loose), eli potentiaalisesti vapaasti sijoitettavien toimintojen osuus investoinneista on noussut, arvion mukaan 30 %:sta 50 %:iin 30 vuodessa (emt. 21- 22).

Toisen ryhmän tutkimukset tarkastelevat yleisemmin eri alueiden elinympäristöä ja kehitystä. Ne vastaavat kysymyksiin: mitkä alueet kehittyvät, ovatko alueiden väliset erot kasvussa vai tasoittumassa ja mitkä tekijät ovat epätasaisen kehityksen takana. Ero ryhmien välillä ei ole suuri, osaksi raporttien tavoitteet ja metodit ovat hyvin lähellä toisiaan (emt. 59). Käytän kuitenkin tässä samaa jakoa kuin ruotsalaisessa tutkimuksessa.

3.1 Tuotantoympäristö-raportit

Saksalainen Empirica-konsulttitutkimus vuodelta 1993 pyrkii viiden aluelaatutekijän avulla kartoittamaan tulevaisuuden sijaintipaikkakunnat Euroopassa. Laatutekijät liittyvät työntekijöiden tarjontaan ja koulutustasoon, keskeisyyteen markkinoiden suhteen, talouskehitykseen, kustannustasoon sekä elämänlaatuun. Näitä tekijöitä mitattiin ensin 31 indikaattorilla, jotka korrelaatioanalyysillä vähennettiin kahteentoista. Esimerkkejä näistä tekijöistä on suhdeluku työmarkkinoille tulijoiden / lähtijöiden välillä, joka kuvastaa työvoiman saatavuutta ja nuorta ikää sekä poikkeama maan työttömyyskehityksestä, joka kuvastaa talouskehityksen dynamiikkaa. Aluejako perustuu EU:n NUTS II- alueisiin, joiden asukasmäärä on keskimäärin vajaat 2 miljoonaa. Pohjoismaiden osalta käytettiin läänejä. Yhteensä alueita oli 274. Mainittakoon, että Keski-Suomi nousi kärkeen talouskehityksen suhteen ja Uusimaa 11. paikalle työntekijöiden laatutekijän suhteen. Muuten Suomen läänejä ei tässä lähteessä mainita. Indikaattoreita on lisäksi ryhmitelty kolmeen erilaisia yrityksiä silmälläpitäen - tuotantotekijöitä, markkinoita ja kommunikaatiota painottaen. Ruotsalaiset kirjoittajat pitävät kuitenkin tutkimusta – sen saamasta laajasta julkisuudesta huolimatta – liian yleistävänä yritysten erilaisiin tarpeisiin (emt. 28- 37).

Ruotsalainen Veckans Affärer-lehti on useampana vuonna tehnyt vastaavanlaisia tutkimuksia Ruotsin kunnista. Se perustuu 50 indikaattoriin, joista 33 on tilastoaineistoa ja loput kuntien omia arvioita ja asiantuntijapaneelin mielipiteitä. Ruotsissa tilastoidaan kunnittain BKT erikseen kuntien työpaikkojen ja kuntien asukkaiden tuotannon perusteella. Alkuvuotena 1992 menestyivät parhaiten suurkaupungit, myöhemmin 1994 pienemmät kaupungit ja suurkaupunkien ympäristökunnat (emt. 37- 43).

Lisäksi kirjoittajat referoivat kolmea lähinnä yritysjohtajien mielipiteisiin perustuvaa kartoitusta tulevaisuuden suurkaupungeista, maista ja alueista. Johtajien toivelistan kärjessä on saavutettavuus lentäen, teleyhteydet ja yritysmyönteiset asenteet (emt. 44- 47).

3.2 Elinympäristön ja alueellisen kehityksen raportit

Hollantilaisen Mollen (1997) tutkimuksen kohteena on Euroopan unionin nykyisten jäsenmaiden aluetalouden rakenne ja tulotaso. Lähtökohtana on sama NUTS II-aluejako kuin yllä, mutta muutamia maita, mm. Pohjoismaat, Irlanti, Portugali ja Kreikka käsitellään kukin maa yhtenä alueena. Yhteensä alueita on 96 kpl. Talous on myös jaettu 17 toimialaan, joiden työpaikkakehitystä eri alueilla on seurattu. Alueellisen kehityksen indikaattoreina käytetään työllisyyttä sekä alueellista BKT:ta asukasta kohti (emt. 80- 81). Alueita on jaettu kuuteen lähes samankokoiseen ryhmään perifeerisyyden mukaan. Perifeerisyys perustuu taloudelliseen aktiviteettiin ja etäisyyksiin. Perifeerisintä kuudetta luokkaa ovat Kreikka ja Portugali sekä osia Espanjasta ja Italiasta. Viidettä luokkaa ovat Pohjoismaat, Irlanti, Skotlanti, Lounais-Ranska jne.

Tutkimuksessa päädytään siihen, että Euroopan alueiden väliset tuloerot ovat pienentyneet, talouden rakenne on samanlaistunut ja rakennemuutos on ollut tasaista 1950-luvulta lähtien. Useimpien toimialojen keskittyminen tietyille alueille on vähentynyt, poikkeuksena maatalous ja tekstiiliala (tevanake). Edelleen laskettiin alueille erikoistumiskertoimet, jotka näyttävät miten paljon alueen työllisyyden jakautuminen eri toimialoille eroaa koko EU:n jakautumasta. Kerroin on korkeampi keskustan ja periferian alueilla, jotka siis ovat voimakkaimmin erikoistuneita. Kerroin on alentunut useimmilla alueilla, vieläpä niin, että erikoistuneiden alueiden kerroin on alentunut eniten.

Myös tulotasossa on Mollen tutkimuksen mukaan tasaisesti tapahtunut konvergenssia. Periferian alueilla, joilla tulotaso 1950 oli vain 32 % EU-alueen keskiarvosta, se on noussut 46 %:iin. Keskeisimmillä alueilla, joilla se oli 153 % alueen keskiarvosta vuonna 1950, tulot kasvoivat keskimääräistä hitaammin ja jäivät 1990 126 %:iin EU:n keskiarvosta (taulukko 1). Samansuuntaiseen tulokseen tultiin myös aineiston share-shift-analyysillä.

Toimialojen osalta testattiin myös leviämishypoteesia (filtering down). Tämän hypoteesin mukaan kehittymässä oleva toimiala sijoittuu keskustaan ja "kypsyttyään" tuotanto siirtyy periferiaan päin. Tämänsuuntaisia tuloksia saatiinkin joidenkin toimialojen kohdalta, mutta sekä toimialajako että aluejako oli niin karkea, että mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei voi tehdä. Koko tutkimuksen arvoa heikentääkin karkea aluejako, esim. Suomi esiintyy yhtenä alueena eikä kaupunki- ja maaseutualueiden eroa tutkimuksen käyttämällä aggregaattitasolla näy (emt. 83). Lisäksi on muistettava, että tuotannon vapaa sijoittuminen eri alueille on vapautunut tuotannon osalta vasta 1960-luvulla ja palvelusektoreilla vasta 1980-luvulla (emt. 77, alaviite 5). Myöskään tietoisen koheesiopolitiikan seurauksia ei voi erottaa autonomisesta kehityksestä (emt. 67).

Taulukko 1. Alueellinen BKT/kapita eri perifeerisyysalueilla vuosina 1950- 1990,
% EU:n keskiarvosta (Molle 1997, table 5).
 
Perifeerisyysluokka
1950
1960
1970
1980
1990
1
153
143
136
127
126
2
120
124
127
117
116
3
103
111
105
110
111
4
97
98
95
102
102
5
97
89
90
93
95
6
32
32
41
47
46

Ehkä tunnetuin eurooppalainen aluekehitystutkimus on ranskalaisenDATAR-alueneuvoston teettämä Les Villes Européennes-tutkimus, jonka perusteella puhutaan Euroopan (yhdestä tai kahdesta) "kasvubanaanista". Vuonna 1989 julkaistussa tutkimuksessa tarkastellaan 165 yli 200 000 asukkaan kaupunkialuetta silloisessa EU:ssa, Itävallassa ja Sveitsissä. 16 tekijän perusteella kaupunkialueet asetetaan 8 "divisioonaan", joista ensimmäiseen pääsee vain Lontoo ja Pariisi sekä toiseen vain Milano. Tekijät vaihtelevat määrällisistä, kuten asukasluvusta ja sen muutoksesta, laadullisiin, kuten tutkimuslaitosten ja yliopistojen maineeseen. Mukana on myös liikenteeseen, viestintään, kulttuuritarjontaan ja paikallisiin erikoisuuksiin (esim. Champagne, Bordeaux) liittyviä tekijöitä. Euroopan kaupunkijärjestelmän dynamiikkaa kuvataan kahdella banaaninmuotoisella alueella, joista perinteinen keskusta-alue ulottuu Etelä-Englannista ja Pohjois-Ranskasta Benelux-maiden ja Ruhrin alueen kautta Pohjois-Italiaan. Tätä aluetta haastamaan nousee Madridista myös Pohjois-Italiaan ulottuva kasvualue, sisältäen korkean teknologian alueita Espanjassa ja Etelä-Ranskassa sekä perinteisemmän tuotannon kasvualueeseen Pohjois-Italiassa, ns. Kolmas Italia (Hallin ym. 1996, 60- 65).

Hallin ym. (1996, 66- 68) ja Böckerman (1993, 15- 21) referoivat useita muitakin yrityksiä rajata Euroopan ydinalueita. Molemmissa esitellyssä Mauri Palomäen tutkimuksessa etsitään Euroopan "pääkaupunkia" yritysten ja organisaatioiden pääkonttorien sijoittumisen sekä lentoreittien perusteella. Lontoo nousee taloudelliseksi keskukseksi, Bryssel järjestöjen suosikiksi ja Pariisi eri ominaisuuksia yhdistäväksi keskukseksi.

Paul Chesiren elinympäristötutkimukset eivät perustu panos- tai tuotantofunktiotekijöihin, vaan siinä pyritään mittaamaan kaupunkialueiden ongelmia ja kaupunkien sopeutumiskykyä rakenteellisiin muutoksiin joita ne kohtaavat. Mm. nettomuuton ja työttömyyden perusteella lasketaan ongelmaindeksi, jonka tekijät on karsittu yhteisvaihteluanalyysin perusteella ja painotettu eri ajanjaksoilla sen perusteella, minkä tekijän selitysarvo eri jaksolla on ollut suurin. Indeksin perusteella kaupungit asetetaan taas ranking-järjestykseen, jonka kärjessä nyt ovat Frankfurt, Bryssel, Venetsia ja Amsterdam (Hallin ym. 1996, 68-70).

Seuraavat kaksi tutkimusta tarkastelevat empiirisesti hallitseeko Euroopan talouskehitystä konvergenssi- vai divergenssi- eli polarisaatiotekijät. W.F. Lever on Chesiren tutkimuksen perusteella tutkinut ongelmaindeksien kehitystä ja tunnistanut kaksi jaksoa: 1981- 84 erot eri kaupunkialueiden välillä vähenivät ja vuosina 1984- 88 ne taas kasvoivat (Hallin ym. 1996, 70- 74).

Mick Dunfordin tutkimusten lähtökohtana on alueelliset kansantuotteet. Hän kiinnittää huomiota aluejakoon, joka voi vaikuttaa voimakkaasti tuloksiin. Esimerkiksi mitä suurempia alueet ovat, sitä pienempi ero niiden talousrakenteiden välillä mitataan. 2- 5 miljoonan asukkaan aluejaolla (NUTS I) suurimmat alueelliset erot olivat (vuonna 1989 silloisessa EU:ssa) Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa, pienimmät Kreikassa ja Alankomaissa. Jos aluejakoa disaggregoidaan noin 300 000 asukkaan alueiden tasolle (NUTS III), niin varsinkin Saksan ja Alankomaiden alue-erot kasvavat dramaattisesti (taulukko 2). Aikasarjojen perusteella Dunford löytää kolme jaksoa: 1960- 74 alue-erot pienenivät, 1974- 85 ne kasvoivat ja 1985- 89 ne taas pienenivät (bruttoaluetuotteet konvergoivat). Eri maita tarkasteltaessa kuitenkin huomataan, että konvergointi perustuu eteläisten turistialueiden kasvuun ja esim. Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa alueiden väliset erot kasvoivat koko jakson aikana (Hallin ym. 1996, 74-78). Tulokset ovat ristiriidassa yllä tarkasteltuihin Mollen ja Leverin tuloksiin verrattuna, tähän ristiriitaan palataan seuraavassa luvussa.

Taulukko 2. Alueelliset elintasoerot (maakohtainen painotettu keskiarvo) kolmessa maassa ja sen riippuvuus alueiden koosta (EU:n eri talousaluejakoja).
 
Aluejako
NUTS III
 
NUTS II
 
NUTS I
 
 
Keskim.as.luku
Poikkeamaind.
Keskim.as.luku
Poikkeamaind.
Keskim.as.luku
Poikkeamaind.
 
tuhat as.
 
milj.as.
 
milj.as.
 
Ranska
569
22
2,2
19
6,3
18
Saksa
186
31
2
14
5,5
8
Alankomaat
367
23
1,2
11
3,7
9

Suomessa läänikohtaiset erot henkilöä kohti lasketussa bruttokansantuotteessa supistuivat 1960- 70- luvuilla mutta kääntyivät kasvuun taas 1980- luvulla. Aluerakenteen keskittymissysäys ajoittui 1980- luvun korkeasuhdanteeseen, jolloin Uudenmaan osuus maan BKT:stä kasvoi nopeasti (Eskelinen 1991). Muuttoliike keskuksiin on jatkunut koko tämän ajan.

3.3 Empiiristen tutkimusten ongelmia

Jokainen tutkimus perustuu yksinkertaistuksiin, joita on helppo kritisoida. Kuten luvussa 2 todettiin, kehitys on kuitenkin erityisen hankalasti mitattava suure. Tutkimuksissa mitattiin kahdenlaisia tekijöitä: tuotantomahdollisuuksia ja taloudellista kehitystä. Näitä tekijöitä kuvaavat indikaattorit olivat joko absoluuttisia tai muutosmittoja, esim. kasvu ja väestömäärän lisäys. Ongelmia ovat indikaattoreiden valinta, niiden painotus ja luotettavuus. Indikaattoreita painotetaan ja niiden määrä karsitaan tilastollisten riippuvuusanalyysien perusteella. Usein vertailukohtana on alueellinen BKT. Tilastollinen riippuvuus ja reaalinen syy-seuraussuhde ei kuitenkaan ole sama asia ja vaarana on mm. kehäpäätelmät. Porterilaisen kilpailukyvyn moniulotteisuus lisää näitä ongelmia. Myös alueellisen tilastoinnin luotettavuus vaihtelee (Hallin ym. 1996, 98- 101).

Yllä käsiteltiin jo Mick Dunfordin tutkimusta, jonka mukaan aluejako ja alueiden koko vaikuttaa voimakkaasti johtopäätöksiin esim. elintasoerojen suhteen. Samoin toimialajako vaikuttaa päätelmiin erikoistumisesta. Esim. Suomen metsäteollisuusklusteriin sisältyy metsätalous, puutavaran valmistus, paperiteollisuus sekä osia metalliteollisuudesta, energiantuotannosta, kuljetuksista jne.

4. ALUEKEHITYKSEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ

Luvussa 3 esitellyt empiiriset tutkimustulokset eivät anna lopullisia vastauksia Euroopan aluekehityksen kysymyksiin. Jopa kysymys divergenssistä tai konvergenssista jää avoimeksi.

4.1 Teknologia ja rakennemuutos

Anthony Fielding kiinnittää huomiota siihen, että tuotantojärjestelmä on muuttunut dramaattisesti viimeisten vuosikymmenien aikana, mutta aluejärjestelmän muutokset ovat sittenkin hyvin pieniä ja hitaita. Uusi teknologia näyttää pikemminkin vahvistavan ja uusintavan vanhaa aluejärjestelmää kuin muuttavan sitä. Yksi selitystekijä on eurooppalainen hyvinvointijärjestelmä, joka on hidastanut muutoksia. Suurimmissa kaupungeissa uusi tietotuotanto on korvannut teollisuustuotannon alasajoa ja muuttoa halvemmille alueille. Kuitenkin nykyinen hyvinvointivaltion purkaminen ja markkinoiden avaaminen voi antaa aivan uutta vauhtia myös alueelliselle rakennekehitykselle (Hallin ym. 1996, 78- 79).

Sven Illeriskin on sitä mieltä, että todellinen kehitys vastaa huonosti vanhojen teorioiden ennusteita. Käsiteparit tasoitus/ polarisointi tai agglomeraatio/ leviäminen eivät kuvaa kehityksen ydintä. Palvelu- ja tietoyhteiskunnan esiinmurtuminen ja tuotannon yhä joustavammat muodot johtavat mosaiikkimaiseen kehitykseen, jossa kehitys perustuu paikallisiin kulttuuriolosuhteisiin ja asiantuntemukseen. Mosaiikkikuvaa verrataan ekologiseen järjestelmään, jossa laji löytää lokeronsa kilpailussa toisten lajien kanssa sattumanvaraisen "etsinnän" perusteella. (emt., 79- 80, 94- 98).

4.2 Erikoistuminen

Paul Krugmanin mukaan Euroopan integraatio johtaa tuotantotoiminnan alueelliseen erilaistumiseen eli työnjaon syvenemiseen (Böckerman 1993, 31). Hän myöntää, että tuotannon hallitseva alueellinen piirre on keskittyminen, ja selittää tämän mallilla, jossa kasvavien skaalatuottojen, kuljetuskustannusten ja kysynnän vuorovaikutukset johtavat keskittymiseen. Edellytyksenä on agglomeraatiohyötyjen ja alhaisten kuljetuskustannusten lisäksi löyhäjuurisen teollisuuden riittävä osuus (emt., 10- 12). Ricardolaiseen suhteelliseen etuun ja erikoistumiseen perustuva vapaakauppa hyödyttää hänen mukaansa kuitenkin kaikkia siihen osallistuvia (Krugman 1993).

Arto Haveri ja Kaisa Holma (1996, 14- 16, 48- 50) ovat tutkineet alueellisia maaseutuohjelmia erityisesti Porterin suhteellisen edun periaatteen näkökulmasta. Porterin jaon mukaan on olemassa kolmenlaisia kilpailustrategioita: kustannusjohtajuuteen, erilaistumiseen (tuotteiden) ja keskittymiseen (asiakasryhmään) tähtäävät. Näistä painotetaan maaseutuohjelmissa erilaistumista, mutta eri syistä kuin Porter. Porter painottaa asiakkaiden uskollisuutta tuotteen ainutlaatuisuuteen perustuen. Alueyhteisöt taas korostavat Porterinkin kannattamia agglomeraatiohyötyjä, mutta lisäksi kehittämisresurssien tehokkaampaa käyttöä, kilpailupaineiden vähentymistä sekä imagon ja tunnettavuuden luomista erikoistumisen avulla.

Käytännössä ohjelmat eivät juurikaan tähtää alueellisen työnjaon syventämiseen vaan pikemminkin kaikille toimialoille yhteisten edellytysten parantamiseen, kuten yrittäjyyteen ja koulutukseen. Taustalla voi olla mm. moniarvoisen päätöksenteon heikkous, eli eri suuntaan vetävien intressien ristiriidassa ei ole kyetty saamaan aikaan päätöksiä kehittämisen iskevästä suuntaamisesta tiettyihin kohteisiin. Haveri ja Holma löytävät kuitenkin myös toisenlaisen selityksen. Ehkä alueiden talouden monipuolistaminen onkin järkevämpää kuin erikoistuminen. Kyky reagoida muuttuviin tilanteisiin ja vakaus vaihtelevissa suhdanteissa voivat nekin olla suhteellisen edun lähteitä.

J. Friedrichin mielestä talouden taantumien tärkein syy näyttäisi olevan tuotannon yksipuolisuus, joka ennemmin tai myöhemmin johtaa kriiseihin. Samalla yksipuolisuudet johtavat helposti paikallisen eliitin "kriisikoalitioon", joka omia intressiään suojatakseen vastustaa poliittisia päätöksiä ja investointeja, jotka edistäisivät muutoksia ja talouden monipuolistumista (Hallin ym. 1996, 80- 81). Tällainen analyysi pätee hyvin suomalaisella maaseudulla, jossa vahva perinteisen maa- ja metsätalouden koalitio pitkään on vastustanut tuotannon monipuolistumista ja siirtymistä esim. erikoiskasvien ja luomutuotteiden viljelyyn.

4.3 Globalisaatio

Peter Hallin mielestä Illeriksen ja Krugmanin mosaiikkikuva on harhainen. Lähtien eri tekijöistä, erityisesti talouden globalistoitumisesta ja EU-hallinnon keskittymisestä suuriin keskuksiin, hän näkee uuden alueellisen hierarkian muodostuvan Eurooppaan. Talouden globalisaatio vahvistaa muutamia suurkaupunkeja joka maanosassa pienempien keskusten kustannuksella (emt., 81- 84, 96- 97).

Böckermankin (1993, 14- 15) kiinnittää huomiota talouden yleiseen globalisoitumiseen. Monikansallisten yritysten sijaintikäyttäytymiseen vaikuttaa keskeisesti kauppapolitiikka. Mm. kauppapoliittisten esteiden välttämiseksi ne siirtävät tuotantonsa vientimaihin (esimerkkinä japanilaiset autotehtaat). Moni- tai ylikansallisten yritysten sijoittuminen ja olemassaolo on selitetty markkinaepätäydellisyyksien avulla. Kiistanalaista on, missä määrin yritykset itse ovat luomassa näitä epätäydellisyyksiä. Kun yritysten sisäinen kauppa kattaa jo noin kolmanneksen kansainvälisten teollisuustuotteiden vaihdannasta, juuri sijaintikäyttäytymisen merkitys aluetalouden rakenteen kannalta kasvaa. Tuotantotoiminnan hajauttamisella suuryritykset pyrkivät myös tasaamaan myynnin heilahteluja. Tämä hajautus kuitenkin rajoittuu lähinnä läsnäoloon kolmella suurella talousalueella: Yhdysvalloissa, Japanissa ja Euroopassa, ns. Triad strategy.

4.4 Keskipakoisvoimat

Myös paikallisia, alueelliseen hajautukseen johtavia tekijöitä on kartoitettu. Ne liittyvät ruuhkautumiseen ja tärkeimmät niistä ovat työvoiman, maan ja toimitilojen hintojen nousu keskustoissa, väestön ikääntyminen keskusalueilla sekä ruuhkautumiseen liittyvä epäviihtyvyys. Uusi tiedonsiirtoteknologia vähentää myös välimatkojen merkitystä (Hallin ym. 1996. 20-21).

4.5 Vetovoima vai innovaatiot ?

Luvun 3.1 tuotantoympäristöraportit käsittelevät tavalla tai toisella tuotantopanosten ja tuotantotekijöiden tarjontaa. Hallin ja Malmberg (1996, 47- 58) kiinnittävät kuitenkin huomiota siihen, että esimerkiksi tuotannon kannalta suotuisimmat alueet tutkimusten mukaan sijaitsevat Irlannissa, Espanjassa ja Portugalissa. Kuitenkaan sijoittajat eivät käytännössä jonota juuri näille alueille eivätkä ne ole nopeimmin kehittyviä. Kirjoittajat tarjoavat alueelliseksi avaintekijäksi raporttien korostaman vetovoiman sijaan Porterilaisen kilpailuetuun perustuvan innovatiivisuuden . Porter korostaa alueellisen erikoistumisen, klustereiden ja haasteiden tärkeyden yritysten tehokkuuden ja tietotason ylläpitämiselle. Tärkein kilpailutekijä ei ole jatkuva standardisoitujen tuotteiden virta. Sen sijaan esimerkiksi kriittiset markkinat ja paikallinen kilpailu voivat auttaa yrityksiä ylläpitämään tarvittavaa jatkuvaa teknisten ja organisatoristen innovaatioiden virtaa.

Porteriin viitaten kirjoittajat korostavat myös liikkuvien ja kansainvälistyvien yritysten kotiperustaa (hemmabas). Paikallisessa ympäristössä muotoutuvat ne strategiat, joilla saavutetaan kansainvälistäkin kilpailukykyä. Näin he päätyvät siihen, että paikalla on merkitystä globalisoituvassakin taloudessa, mutta että paikallinen innovatiivisuus ja alueellisen kehityskyvyn pontimet ovat paljon monimuotoisemmat kuin mitä nämä tuotantoympäristöraportit antavat ymmärtää (emt. 48- 58). Analyysi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta vielä heräsi kysymys siitä, miten paljon yrityksen innovatiivinen kotiperusta-alue itse hyötyy tuotantoaan kansainvälistävästä yrityksestään

Vetovoimaan perustuvassa kehityksessä on sekin ongelma, että ulkopuoliset investoinnit tuovat myös ongelmia, mm. päätösvallan siirtyminen alueen ulkopuolelle.

Kolmas kysymys on, että vain osa kilpailusta koskee voittoa tavoittelevien yritysten sijoituksia tai niiden menestymistä. Kilpailua käydään myös EU-instituutioiden (parlamentti, keskuspankki jne.) sijoituksista (emt. 12). Derek W. Urwin (1991) kiinnittää huomiota siihen, että Hiili- ja teräsunionin sekä myöhemmin EEC:n oma kehitys organisaationa ei perustunut niinkään taloudelliseen näyttöön kuin poliittisen ja taloudellisen spillover-vaikutuksen: kun kerran on olemassa ylikansallinen elin, niin poliittiset ryhmät ja yhtiöt pyrkivät vaikuttamaan sen kautta (ja sijoittumaan sen lähelle), samalla vahvistaen sitä.

Haverin ja Holman (1996, 12) mukaan Suomen alueiden välinen kilpailu valtion ja kuntainliittojen laitosten sijaintipaikoista oli erityisen kiihkeätä hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella 1960- 70- luvuilla. Kilpailu on heidän mukaansa taas kiihtymässä ja laajentumassa myös mm. korkean teknologian yritysten houkuttelemiseen. Tosin niistäkin kilpaillaan julkisten projektirahojen ja aluetukien turvin.

Kilpailu investoinneista on myös johtanut ns. sosiaaliseen dumppaukseen Euroopankin sisällä. Lehtitietojen mukaan esim. Hooverin tuotantolaitos sijoitettiin Skotlantiin Ranskan sijasta, koska sille luvattiin alhainen palkkataso ja helpotuksia veroluonteisiin maksuihin (Savolainen 1996). Vastaavasti pelätään myös ympäristönormeista tingittävän alueiden vetovoiman/ kilpailukyvyn nimissä.

5 JOHTOPÄÄTÖKSET

Alueelliset tuloerot ovat Euroopassa suuret. Tasoittumista tapahtui 50- 70- luvuilla eli fordismin, Ay-liikkeen ja korporatismin kulta-aikana. Tosin maaseutualueet köyhtyivät ja tyhjenivät asukkaista silloinkin. Tutkimustulokset 80- 90- luvuilta ovat ristiriitaisempia ja näkemykset tulevasta kehityksestä eroavat vielä enemmän.

Hallin ja Malmberg (1996, 18- 19) jakavat teoriat neljään koulukuntaan . Ensimmäisen eli uusklassiseen talousteoriaan perustuvan konvergenssikoulukunnan mukaan integraatio johtaa nopeampaan kasvuun köyhillä alueilla ja näin tuloerojen tasoittumiseen. Tämä perustuu toisaalta integraation luomaan yleiseen talouskasvuun ja toisaalta siihen, että investoinnit hakeutuvat alueille, joilla palkka- ym. kustannustasot ovat alhaisia. Yllä selostetut empiiriset tutkimukset asettavat tämän mallin kyseenalaiseksi. Alueellinen vetovoima on huomattavasti monivivahteisempi ja ongelmallisempi asia, kuin mitä suoraviivainen kustannusvertailu antaisi ymmärtää. Toisen, eli mm. Gunnar Myrdalin töihin perustuvan polarisaatiokoulukunnan mukaan integraatio hyödyttää kilpailukykyisimpiä yrityksiä, joiden oletetaan sijaitsevan lähinnä keskuksissa ja näin tuloerot kasvaisivat. Kolmannen ja radikaalimman koulukunnan mukaan keskusalueet käyttävät hyväkseen syrjäseutuja ja tämä johtaa kumulatiiviseen polarisaatioon. Neljänteen koulukuntaan Hallin ja Malmberg lukevat nykyaikaisen aluetaloustieteen. Se korostaa ammattitaitoisen työvoiman tarjontaan sekä tiedon, palvelusten ja välituotteiden vaihtoon liittyviä agglomeraatioetuja.

Myös talousrakenteeseen liittyy erilaisia odotuksia. Tuotannon ennustetaan joko erilaistuvan (alueet erikoistuvat suhteellisen edun periaatteiden mukaan) tai samankaltaistuvan (tuotetaan samoja tavaroita, kauppaa käydään toimialan sisällä) ja joko omien edellytysten tai globalisaatiokehityksen perusteella. Mm. Krugmaniin ja Porteriin perustuva uusi aluetalousteoria näyttäisi pitävän erikoistumista todennäköisempänä, mutta empiiriset tulokset ja eräät yllä selostetut argumentit puhuvat samankaltaistumisen puolesta.

Käytetyistä lähteistä Böckermanin (1993) mukaan tuotantotoiminnan samankaltaistuminen on sekä toivottavaa että pidemmällä aikavälillä todennäköistä, samoin kuin tuloerojen konvergoituminen. Perusteena on Yhdysvaltojen esimerkki ja mittakaavaetujen vaihtuminen mittakaavahaitoiksi ruuhkautumisen takia. Eskelisen (1991) trendiskenaariossa Euroopan suuralueiden väliset taloudelliset erot kasvavat syvenevän integraation oloissa. Suomen taloudellinen menestys Euroopan periferiassa on ollut poikkeus ja maan sisällä alueiden menestys on ollut epätasaista. Julkisen sektorin alasajo kärjistäisi maan sisäisiä aluealoudellisia ongelmia. Hallin ja Malmberg (1996) asettuvat tuloerojen konvergointiodotusten suhteen Böckermanin optimismin ja Eskelisen pessimismin väliin. He lähtevät kuitenkin siitä, että alueiden on ainakin jonkun verran erikoistuttava sekä korostavat omaehtoisen ja omiin innovaatioihin perustuvan kehityksen etuja.

LÄHDELUETTELO

Autío, Minna (1996) Miten kuluttajan etua tulisi määritellä? Tiedepolitiikka 4/96.

Böckerman, Petri (1993) Aluejärjestelmän kehityksen suuntaviivat integroituvassa Euroopassa, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Keskustelualoitteita 49, Helsinki.

Eskelinen; Heikki (1991) Aluetaloudellisen muutoksen suuntia. Julkaisussa Alueet aallokossa, Sisäministeriö, Kunta- ja aluekehitysosasto, Helsinki.

Hallin, Göran & Anders Malmberg (1996) Attraktion, konkurrens och regional dynamik i Europa, Institutet för regionalforskning, rapport 95, Stockholm.

Haveri, Arto & Kaisa Holma (1996) Erilaistavatko ohjelmat maaseutua? Tampereen yliopisto, Aluetieteen laitos, Tutkimuksia, sarja B:69, Tampere.

Krugman, Paul (1993) The Narrow and Broad Arguments for Free Trade, AEJ, vol. 83, no 2, 362- 366.

Krugman, Paul (1994) Competitiveness: A Dangerous Obsession, Foreign Affairs, March/April.

Savolainen, Jaana (1996) Vapaakauppa valtaa maailmaa, Helsingin Sanomat 3.12, s. D 1

Urwin, Derek W. (1991) The Community of Europe, A History of European Integration since 1945, Longman, 2. ed. 1995, Singapore.

Henrik Hausen

Palaute: henhaus@mbnet.fi

 Takaisin alkuun

 Takaisin etusivulle