Kansantaloustieteen laudatur seminaariesitelmä
28.5.1998
Hannu Tervon ryhmä
Laatija: Henrik Hausen
Opponentti: Ulla Samula:

LUOMUVILJELYN KEHITYS JA KANNATTAVUUS TILATASOLLA KIRJALLISUUSKATSAUS

TIIVISTELMÄ

Tässä alustavassa gradun osassa käsitellään luomuviljelyn kehitystä ja kannattavuutta tilatasolla erityisesti työmenekin ja muiden tuotantopanosten kannalta. Muut osat käsittelevät maataloutta ja maaseutupolitiikkaa, maaseudun elinvoimaisuuteen vaikuttavia tekijöitä, luomu- ja tavanomaisen viljelyn skenaarioita sekä vaihtoehtojen merkitystä maaseudun ja kansantalouden kannalta.

1 JOHDANTO

Tässä katsauksessa käsitellään maatalouden tuotantoteknologian valintaa lähinnä tilatasolla. Tarkastelu on pohjana skenaarioille, joilla arvioidaan luomumaatalouden mahdollisia vaikutuksia suomalaisen maaseudun talouteen, erityisesti työtilaisuuksiin.

EU-jäsenyys aiheuttaa voimakkaan sopeutumispaineen maataloudessa, tilojen määrän ennakoidaan laskevan puoleen jo noin 10 vuodessa, taulukko 1.

Taulukko 1. Arvio toimivien maatilojen lukumäärästä tuotantosuunnittain vuonna 2005: tilaluvun muutoksen laskennallinen tarve keskimääräisen tulotason säilyttämiseksi (Niemi ym. 1995, 173).


 

Taulukon skenaarioissa maatilojen määrää vähennetään ja kokoa kasvatetaan niin, että viljelijöiden tulotaso säilyy nykyisellään "puhtailla" EU-maataloustuella (skenaario 2) tai EU:n ja kansallisen tuen yhdistelmällä nykyisten suunnitelmien mukaan (skenaario 1). Rakennemuutosta voi tästäkin kiihdyttää kustannuskierre: muutos edellyttää mm. erittäin suuria investointeja karjarakennuksiin jotta tuotannon kokonaisvolyymi säilyisi oletetulla tasolla (Niemi ym. 1995, 134- 160, 172- 175). Myös kansainväliset kauppasopimukset saattavat rajoittaa maataloustukien määrää.

Maaseutu ei ole vain maataloutta. Maaseudun asukkaista alle neljännes työskentelee maataloudessa, tärkeimmäksi työllistäjäksi on noussut palvelusektori. Maataloudella on kuitenkin työllisyysosuutta tärkeämpi vaikutus maaseutuun: eri lähteissä korostetaan mm. että:

- ruuan tuotanto ja elintarvikehuollon varmuus on tärkeä peruste maaseudun elävänä pitämiselle.

- ilman viljelyä maaseutumaisema rappeutuisi ja kasvaisi umpeen.

- maaseudun olemassa oleva rakennuskanta, asukkaiden ammattitaito ja elämänmuotoon liittyvien perinteiden säilyminen puoltaa maatalouteen perustuvia vaihtoehtoja maaseudulle.

- maa- ja metsätalouden työpaikat ovat sidottuja maaseudulle ja muodostavat myös palvelujen kysynnän rungon.

Maaseutuohjelmissa on esitetty melko optimistisia arvioita noin 40 000 uudesta maaseututyöpaikasta:

- puuenergian tuotannossa 8 000,

- pienimittak. puunjalostuksessa 12 000,

- matkailupalveluissa 3 000,

- elintarvikkeiden jalostuksessa 6 000,

- verkostomarkkinoinnissa 5 000,

- käsityöaloilla 1 000 työpaikkaa.

Vaikka nämä tavoitteet saavutettaisiin, jäisi siis monia mm. maisemaan ja perinteen häviämiseen liittyviä ongelmia (Alaviita 1996, 4- 5).

Laatuun ja kysyntälähtöiseen maataloustuotantoon perustuvat vaihtoehdot voisivat olla maaseudun ja nykyisen tilarakenteen kannalta parempia kuin keskittyvä massatuotanto. Yksi tällainen vaihtoehto on nopeasti yleistyvä luonnonmukainen eli luomuviljely.

2 LUOMUVILJELYN ERITYISPIIRTEET

Vaikka luonnonmukainen viljely on saanut lisää kannatusta juuri viime vuosina, niin sillä on pitkät perinteet. Se ei kuitenkaan ole sama kuin perinneviljely, vaan monessa lähteessä korostetaan, että siinä käytetään hyväksi viimeisintä tutkimustietoa.

Suomalainen luonnonmukainen viljely perustuu mm. 1920-luvulla kehitetyille biodynaamiselle ja orgaaniselle sekä 1940-luvulla kehitetylle orgaanis-biologiselle viljelylle. Nämä koulukunnat ovat alkujaan Itävallasta, Englannista ja Sveitsistä mutta tärkeä innoittaja on myös suomalaisen A.I. Virtasen 1930-luvulla kehittämä typpikotovarainen viljely. Nykyinen luomuviljely ei kuitenkaan yleensä ole sidottu mihinkään tiukkaan oppisuuntaan, vaan perustuu mahdollisimman monipuoliseen tietoon, kuitenkin niin että mm. kemiallisia lannoitteita ja torjunta-aineita ei käytetä. Sen sijaan pyritään ohjaamaan ja tehostamaan maanviljelyn biologisia toimintoja, mm. typensidontaa ilmasta sekä kasvien ja eläinten luontaista vastustuskykyä (Luonnonmukaisen viljelyn liitto 1993, 10, Rajala 1995, 15, Källander 1989, 519- 22, Kivelä & Pöytäniemi 1984, 1- 6, Hovi 1985, 9- 18).

Luonnonmukainen tai luomu- nimikkeiden käyttö edellyttää rekisteröitymistä ja auktorisoitua valvontaa. Käytännössä valvonnasta vastaa Maatalouskeskusten neuvojat. Käytössä on Luomu-Liitto ry:n hyväksymät ohjeet ja yhdistyksen omistama tuotemerkki (leppäkerttu). Tämän rinnalle tulee tänä vuonna Maa- ja metsätalousministeriön oma merkki (aurinko) ja EU:n luomuohjeisiin perustuvat, Luomu-Liiton ohjeita väljemmät säännöt. Kotieläintuotteiden osalta Luomu-Liiton ohjeet ovat edelleen ainoat auktorisoidut (Luomu-lehti 1/98, s. 18, Helsingin Sanomat 8.5.1998, s. A5).

Luomumaatalouden tärkeimmät edut ovat toisaalta ruoan laatu - "puhtaus" ja monipuolinen ravinnesisältö - ja toisaalta maatalouden ympäristöongelmien väheneminen - mukaan lukien ruokamullan viljavuuden kuluminen ja eläinsuojeluongelmat. Kuluttajatutkimusten mukaan Suomessa puhtaus ja terveellisyys ovat tärkeimmät perusteet luomutuotteiden valitsemiseen. Näin vaikka ympäristöedut ovat paljon yksiselitteisemmin todetut kuin luomuruoan terveysedut ja vaikka muissa maissa ympäristösyyt ovat tärkeimpiä luomutuotteiden valintaperusteita (Miettinen ym. 1997, Wahlström ym. 1992, 246, 322).

Tärkeä tekijä maatalouden ympäristövaikutusten kannalta on intensiivisyys, mitattuna tuotantotasona hehtaaria tai eläintä kohti. Maatalouden intensiivisyydessä on monia asteita, taulukko 2.

Taulukko 2. Maatalouden intensiivisyyden asteet (Hausen 1997, Pylkkänen ym. 1994, muokattu)

Tehoviljely

Nykyinen tavanomainen viljely

Integroitu kasvinsuojelu

Integroitu tuotanto (IP)

Laajaperäinen viljely

Luomuviljely

Ekoviljely

Tehottomuus ei tietenkään ole mikään itseisarvo, laatu- ja ympäristöarvot vain arvostetaan luomuviljelyssä ja ekoviljelyssä korkeammalle kuin satotaso. Käytän tässä termiä ekoviljely elämäntapaa ja tilakokonaisuutta korostavasta viljelystä. Termejä ekoviljely, biologinen viljely ja vaihtoehtoinen viljely käytetään myös luomuviljelyn synonyymeinä.

Integroidussa eli IP-viljelyssä yhdistetään luomumenetelmiä tavanomaiseen tuotantoon. Se on saanut suosiota erityisesti Keski-Euroopan suurilla vihannes- ja hedelmätiloilla. Se on kuitenkin melko monimutkainen menetelmä eikä sen tuloksista ole selvää näyttöä (Rajala ..). Kainuun Aito-ympäristö-hankkeessa on IP-viljelyn piirteitä, siinä pyritään luomaan alueellinen merkkituote ympäristöprofiililla luomusäännöksiä lievemmillä periaatteilla (Ojanen 1998).

Taloudelliselta kannalta luomuviljelyn etuja ja rajoituksia ovat omavaraisuus, pieni mittakaava, monitoimisuus ja paikallisuus:

- Ostopanoksia, kuten väkilannoitteita ja kasvinsuojeluaineita korvataan viljelyteknillisillä keinoilla, osin viljelijäperheen työllä ja uusiutuvilla raaka-aineilla. Kemiallisten lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden osuus tavanomaisen viljelyn kustannuksista on luokkaa puolet sen muuttuvista kustannuksista peltoviljelyssä ja kolmasosa maidontuotannossa joten näillä säästöillä on suuri merkitys (Källander 1989).

- Ravinteiden kierrättäminen edellyttää yleensä karjanhoitoa ja vuoroviljelyä, joten pitkälle menevä tilakohtainen erikoistuminen on mahdotonta. Toisaalta alueelliselle erikoistumiselle ja verkostoitumiselle ei ole esteitä. Esimerkiksi sianlihan ja kananmunien tuotanto nykyisessä mittakaavassa edellyttäisi luomuviljelynä yhteistyötä rehuntuottajien kanssa niin, että myös lanta saadaan sijoitettua rehuntuottamiseen käytettäviin peltoihin.

- Ravinnetalouden tehostamiseen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kuuluu paitsi (1) viljelymenetelmien muutokset myös (2) alueellinen rehuomavaraisuus, (3) yhdyskuntajätteen kierrätys ja (4) paikallinen jalostus (Peltola 1995, 23-30).

- Kemiallisten säilöntäaineiden käyttökielto luomuviljelyssä rajoittaa tuoretuotteiden kuljetusmatkoja.

Luomuviljely on ainoa taulukko 1:n vaihtoehdoista, joka on sertifioitu ja jolla on vakiintuneet viljelyohjeet ja tarkastusjärjestelmä.

3 LUOMUVILJELYN KEHITYS, TUTKIMUS JA TUKI

Luomutuotteiden markkamääräisestä liikevaihdosta ei ole tilastoja, tarkimmin on tiedossa valvotut viljelypinta-alat. Ne kasvoivat hitaasti vielä 1980-luvulla mikä johtui mm. viljelijöiden ja varsinkin neuvontaorganisaatioiden epäilevästä suhtautumisesta. Vuodesta 1990 myönnetty kolmen vuoden siirtymävaihetuki ja 1995 lähtien myönnetty pysyvä luomusopimustuki pidetään yleensä syynä luomuviljelypinta-alojen nopeaan kasvuun, mutta yhtä tärkeä oli varmaankin asenteiden muuttuminen.

Itse asiassa siirtyminen luomuun ei johda tilakohtaisten maataloustukien kovinkaan suureen kasvuun. Tämä johtuu tuotantorakenteen eroista, viljelykiertoon sisältyvästä kesannosta ja siitä, että luomutilojen satotasot ja eläinmäärät ovat pienempiä kuin tavanomaisen tilan vastaavat. Esimerkiksi Koikkalaisen (1996, 45) mallitilalaskelmissa 28 ha luomumaitotila C1-alueella saa luomutukea 19 600 mk vuodessa, mutta muita tukia 14 200 mk vähemmän kuin tavanomainen tila. Tanskassa on laskettu, että luomuviljelijät saavat keskimäärin 400 kr/ha vähemmän tukea kuin tavanomaiset viljelijät, koska EU tukee erityisesti mm. rapsia ja muita kasveja, joita ei juurikaan viljellä luonnonmukaisesti (Det Ökologiske Råd 1996, 6).

Nopeinta kasvu oli 1994-1996 jolloin sopimuspinta-alat kasvoivat 25 000 hehtaarista yli 100 000 hehtaariin eli yli 4 %:iin peltoalasta (Turkki & Viitala 1996, 8-10). Vuonna 1998 on ennakkotietojen mukaan uusia luomusopimuksia hakenut noin 1 000 viljelijää entisten 4000 lisäksi. Kotitarvepalstat ja pienimmät luomutilat eivät yleensä ole luomusopimusten piirissä koska sopimuksiin liittyy tarkkailukustannuksia eivätkä ne sisälly näihin lukuihin.

EU-jäsenyys on muutenkin vauhdittanut siirtymistä luomuun. Tavanomaisen viljelyn kannattavuus on alentunut ja alentuu vielä voimakkaasti. Mm. Koikkalainen (1996, 7-8) korostaa maataloustuen painopisteen siirtymistä: tuottajahinnat ovat laskeneet puoleen ja tilojen tuloista jopa yli 50 % saattaa olla peltoalaan eikä tuotantomääriin sidottua, mikä suosii laajaperäisempiä viljelytapoja. Toisaalta korkeiden tuottajahintojen pitäisi johtaa tehoviljelyyn ja isoon tilakokoon. Näin ei kuitenkaan käynyt Suomessa, vaikka vuoteen 1995 asti maataloustuella ja rajasuojalla ylläpidettiin korkeahintajärjestelmää.

Saksalaisen maatalousmarkkinoinnin professorin Ulrich Hammin (1997) mukaan EU-maissa luomutuet olivat korkeimmillaan 1980- ja 90-lukujen vaihteessa, kun pyrittiin vähentämään tavanomaista maataloustuotantoa. Maataloustuotteiden maailmanmarkkinahintojen nousu johti EU:n maatalouspolitiikan muutoksiin 1992 ja tukia vähennettiin. Luomutuotteiden tuotanto ja kysyntä on kuitenkin jatkanut kasvuaan. Hammin esittämän nyrkkisäännön mukaan hintaero tavanomaisiin tuotteisiin saisi olla korkeintaan 30 %. Sellaisissa maissa, kuten Itävalta, Sveitsi, Tanska ja Ruotsi, jossa luomutuotteet ovat edullisesti saatavilla supermarketeissa, luomutuotteiden liikevaihto kasvaa nopeasti.

Luomuviljelijöiden haastattelututkimuksen (Kallio 1998) perusteella tärkeimpiä syitä siirtyä luomuviljelyyn ovat:

- ympäristöystävällisyys

- luomutuotteiden puhtaus

- viljelijän omien terveysriskien väheneminen

- eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen

- tuet.

Luomuun on myös siirtynyt viljelijöitä, joiden tila on liian pieni pärjäämiseen EU-oloissa. EU:n maatalouspolitiikka perustuu tilakoon kasvattamiseen ja pienet tilat on jätetty mm. investointituen ulkopuolelle.

Luomutuottajat uskovat tulevaisuuteen muita viljelijöitä vahvemmin, sillä EU-jäsenyyden toteuduttua heistä vain harva on lopettanut tai vähentänyt tuotantoa (Turkki ym. 1996, 10). He ovat myös sitoutuneet luomuun, vain 2 % aikoo siirtyä takaisin tavanomaiseen tuotantoon ja yli 70 % ei aio missään tapauksessa luopua luomutuotannosta. Yli puolet kannatti koko Suomen maatalouden siirtymistä luomuun (Kallio 1998). Näin, vaikka koulutus ja tutkimus edelleen painottuu tavanomaiseen tuotantoon, esimerkiksi kotieläinten luonnonmukaisen terveydenhoidon tutkimus on vasta aluillaan (Rantalainen 1997, 24-25).

4 KANNATTAVUUSKIRJANPITO JA -TUTKIMUS

Luomutuotannon tilakohtaista kannattavuuskirjanpitoa on Maatalouden tutkimuskeskuksessa laadittu vasta vuodesta 1994 ja silloin vain 26 tilan tiedoin. Sen lisäksi tutkimuksissa on käytetty mm. karjantarkkailuun osallistuvien tilojen kustannuslaskelmia vuodesta 1989 lähtien. Seuraavassa käsitellään näissä tutkimuksissa saatuja tuloksia, ensin työmenekin osalta.

Maatalouden liiketalouskäsitteet eroavat jonkun verran muualla käytettävistä. Maataloustulolla tarkoitetaan viljelijäperheen palkaksi ja oman pääoman koroksi jäävä osa maatalouden kokonaistuloista. Maatalousylijäämään sisältyy palkan lisäksi koko sijoitetun pääoman korko. Kannattavuuskerroin lasketaan viljelijäperheen palkkavaatimuksen (esim. 40 mk/t) ja sijoitetun pääoman (esim. 5 %) perusteella. Viljelijäperheen kannalta ratkaisevin voi kuitenkin olla tuntiansion sijaan perheen kokonaistyöansio. Kustannuslaskennan ongelmia ovat mm. poistojen, työn ja satomäärien arviointi (Turkki ym. 23- 30, West 1996, 96- 99).

5 TYÖMENEKKI

Luomuviljelyssähän ostopanoksia korvataan viljelyteknisin menetelmin ja osin työllä. Arviot lisätyön määrästä kuitenkin vaihtelevat.

Koikkalaisen (1994, 15) talousseurantaan osallistuvilla tiloilla työmäärä pelto- ja kotieläintuotannossa ei juuri lisääntynyt, mutta kun sadot alenivat keskimäärin noin 30 %, niin tuotokseen verrattuna työmäärä lisääntyi . Vihannesviljelyssä lisääntyminen oli huomattava.

Ensimmäisillä luomutuotantoon siirtyvillä nautakarjatiloilla työmäärä peltotöissä ei juuri lisääntynyt, mutta satomäärät laskivat keskimäärin 23 %. Lehmien hoitotyö lisääntyi 8 % eli noin puoli tuntia päivässä, mm. eläinten talviulkoiluttamisen ja ennaltaehkäisevän terveydenhoidon johdosta (Turkki ym. 1996, 36-45).

Työtehoseurassa on tutkittu luomuviljelyn työmenekkiä. Mallitilalaskelmien avulla on arvioitu, että saman tuotantomäärän tuottaminen koko Suomen maataloudessa vaatisi 40 % enemmän työtä luonnonmukaisella kuin tavanomaisella tuotannolla (Vehkasalo 1996, 9, Työtehoseuran 1989 ja 1994 julkaisemien tutkimusten perusteella). Tanskalaisen arvion mukaan maidon ja viljan tuotannossa ei tarvita enempää työvoimaa luomutuotannolla kuin tavanomaisella, vihannesten viljelyssä 38 % enemmän, emakoiden tuotannossa 50 % enemmän sekä munien ja sianlihan tuotannossa 3-4 kertaa enemmän työvoimaa. Viimeksi mainitut suuret lisäykset liittyvät eläinsuojelullisiin syihin, mm. häkkikanaloista luopumiseen (Hofman & Jespersen 1995).

Luomutuotannon työmenekin arviointia vaikeuttaa maatalouden tuottavuuden nopea kasvu. Tavanomaisen tuotannon työpanos on vuosina 1982- 1992 vähentynyt 42 % (Vehkasalo 1996, 11). Luomutuotantoa on toistaiseksi tutkittu melko vähän, joten siinä tuottavuuden kasvunvaran voidaan olettaa olevan vielä suurempi. Loppujen lopuksi työmenekki ja siis myös työllisyysvaikutus riippuu enemmän maatalouden rakenteen - erityisesti tilakoon - kehityksestä kuin tuotantotavasta.

6 MUUT TUOTANTOPANOKSET

...

- Lannoite- ja torjunta-ainekustannukset jäävät pois..

- Siirtymävaiheessa tarvitaan investointeja, esim. rikkaäes kasvinsuojeluruiskun sijaan..

- Eläinsuojat väljempiä ja siis kalliimpia, tosin halpoja puolikylmiä vaihtoehtojakin on, ja uudet eläinsuojelumääräykset nostavat kustannuksia myös tavanomaisessa viljelyssä.

- Energia

...

7 SATOTASO

Siirryttäessä luomuviljelyyn satotasot alenevat yleisen arvion mukaan eri tuotteilla 0-30 % (Pylkkänen ym. 1994, 51- 56).

Viljelyoppaiden mukaan sadot laskevat siirtymisen aloittamisesta 3- 4 vuoden ajan, jonka jälkeen ne vasta kääntyvät nousuun ja nousevat lähelle tavanomaisen viljelyn satotasoja kuitenkin riippuen maan luontaisesta tuotantokyvystä ja ilmasto-olosuhteista. Myös uusien menetelmien omaksuminen vie aikansa (Källander 1989, 478-81).

Kannattavuustutkimusten tuloksissa silmiinpistävää on tilojen välisten satotasojen erot. Kun esimerkiksi perunasato koko maataloudessa vuonna 1993 oli keskimäärin 21 000 kg, niin Koikkalaisen (1994, 13) tutkimilla luomutiloilla se vaihteli 6 000 - 27 000 kg.

MTTL:n kannattavuuskirjanpidossa oli vuonna 1995 mukana 22 luomutilaa: 6 kasvinviljely- ja 16 maitotilaa. Verrattuna muihin kirjanpitotiloihin keskimääräinen satotaso oli puhtailla kasvinviljelytiloilla jopa 53 % alempia, maitotiloilla taas peltoviljelyn sadot olivat 22 % alempia mutta maidontuotanto lehmää kohti keskimäärin 4 % korkeampi. Luomutilojen välillä esiintyy tässäkin vertailussa voimakasta vaihtelua (Koikkalainen 1998).

Tarkempi kuva viljelymenetelmän vaikutuksesta satotasoon saadaan vertailemalla samojen tilojen tuloksia ennen ja jälkeen luomutuotantoon siirtymisen. Tällainen vertailu on tehty 16 suomalaisella maidontuotantotilalla, tosin vain kolmen ensimmäisen luomuvuoden osalta. Keskimäärin rehuntuotannon sadot alenivat 23 % ja lehmien maitotuotos 12 % (Turkki ym. 1996, 36- 39).

Skenaarioita varten voidaan olettaa kotieläintuotteiden tuotantotason olevan 10 % alempi ja kasvinviljelyn satotason 20 - 30 % alempi kuin tavanomaisessa viljelyssä.

8 HINTATASO

Elintarvikkeiden hintatasoa tarkasteltaessa on muistettava, että elintarvikkeiden kuluttajahinnasta viljelijälle jää keskimäärin neljännes. Näin tuottajahinnan x % muutoksesta ei seuraa kuluttajahintojen x % muutosta. Hyvä esimerkki tästä on ensimmäisten EU-vuosien kokemukset: tuottajahinnat alenivat keskimäärin 40 % mutta kuluttajahinnat vain 10 % (Vehkasalo 1996, 10).

Luomutuotanto ja kulutus on kasvanut erityisen nopeasti Tanskassa, vaikka luomun hintalisä siellä on suuri, esimerkki vuodelta 1995, kuva 1.


 

Kuva 1. Tavanomaisen ja luomumaidon hintojen muodostus Tanskassa maaliskuussa 1995 (Hofman ym. 1995, 102).

Suomalaisen tutkimuksen mukaan luomumaidon tuotanto maksaa vuoden 1996 kustannustason mukaan keskimäärin 2,93 mk/l. Se on 25 p/l enemmän kuin tavanomaisen maidon tuotantokustannus. Kannattavimmilla luomutiloilla tuotantokustannukset tosin eivät olleet tavanomaisia tiloja korkeampia eikä siirtyminen luomuun nostanut kustannuksia (Turkki ym. 1996, 50- 52). Maidontuottajien saama luomulisä Valiolta ja Kainuun meijeriltä on tällä hetkellä 20 p/l (Luomulehti 1/98, s. 21 ja 3/98, s. 21). Ruotsissa lisähinta on eri meijereillä 30- 60 äyriä/l (Luomulehti 6/97, s. 29).

Muiden tuotteiden tuottajahintojen luomulisä vaihtelee mm. markkinointiponnistusten mukaan. Kuluttajahinnoissa näkee jopa satojen prosenttien luomulisiä, maidonkin hinnassa usean markan.

Kuluttajatutkimusten mukaan kuluttajat ovat halukkaita maksamaan luonnonmukaisesta ruuasta 10- 30 % lisähintaa (Koikkalainen 1996, 34, Alaviita 1996, 9, Hofman ym. 1995, 103). Myös käytännössä on osoittautunut, että luomutuotteiden kulutus kasvaa, kunhan lisähinta on alle noin 30 % (Hamm 1997).

9 KYSYNTÄ

Kyselytutkimusten mukaan noin puolet kuluttajista on valmiita maksamaan lisähintaa luomutuotteista (Vehkasalo 1996, 18, kyselytutkimus jo vuodelta 1992).

Kotimaisen ruuan vahva asema - rajojen avauduttuakin EU-jäsenyyden myötä - osoittaa, että laatua ja puhtautta arvostetaan. Luomutuotteiden kysynnän kasvun kannalta on tietenkin välttämätöntä, että tuotteiden laatu on muutenkin moitteeton. Esimerkiksi leivontaominaisuuksiltaan moitteettoman rukiin tuotantoon ei kelpaa huonokuntoiset pellot vaan siihen tarvitaan yleensä tilan parhaimmat pellot ( ).

Luomutuotteiden kysyntää on arvioitu markkinakyselyjen lisäksi laajemmissa trenditutkimuksissa eri maissa. Käytännön valintatilanteessa tietenkin hinta säilyy tärkeänä vaikuttimena, mutta yleiseurooppalainen suuntaus on kohti laadun ja turvallisuuden korostamista. Erilaistetussa tuotteessa on suurempi vapaus hinnoittelussa. Monissa maissa on ennustettu, että yhä kasvavalle kuluttajajoukolle hinta ei ole niinkään ratkaiseva tekijä kuin laatu (Pylkkänen ym. 1994, 27- 28).

10 LUOMUTUOTANNON EDISTÄMINEN

Luomutuotannon laajenemisen tiellä on muutamia teknisiä ja asenteellisia esteitä.

Tanskalaisessa tutkimuksessa nostetaan esille maatalouden erikoistuminen. Puhdas kasvinviljelytila on melko tehoton luomuviljeltynä. Se edellyttää paljon viherlannoitusta typensitojakasveilla, jolloin varsinaisille myyntikasveille jää vähän peltoa vuoroviljelyjärjestelmässä. Kotieläintilat, varsinkin sikatilat, ovat taas riippuvaisia ostorehuista ja joutuisivat alentamaan tuotantoa luomuviljelyssä. Ratkaisu tähän on kasvi- ja eläintilojen rehu- ja lannoitusyhteistyö (Hofman ym. 1995, 95- 96). Suomessa tällaisen ratkaisun esteenä on alueellinen erikoistuminen.

Vehkasalo (1996, 12- 13) näkee suurimmat tekniset esteet jalostuksessa. Keskitetyn elintarvikkeiden jalostusjärjestelmän muuttaminen luomusääntöjen mukaiseksi voi olla vaikeaa ja mm. kemiallisten lisäaineiden käyttökiellon takia osittain mahdotontakin. Itse en näe siinä ylipääsemättömiä ongelmia.

Luomutuotteiden markkinointiin liittyy ongelma, joka ei ole helppo ratkaista: toisaalta kuluttaja on kiinnostunut puhtaasta ja terveellisestä ruuasta ja ehkä myös kasvavassa määrin ympäristövaikutuksista, mutta jos tuottaja korostaa näitä ominaisuuksia liikaa, hän ikäänkuin syyttää naapureitaan kehnon ruuan tuottamisesta. Sama koskee kauppiasta, luomutuotteiden markkinointi voisi asettaa muun tuotevalikoiman outoon valoon (Luoto ym. 1996, ).

Toinen asenteellinen este on yhteistyöhalukkuuden puute. Maataloustuottajien voimakas itse tekemisen ja yksin pärjäämisen perinne estää tarvittavaa kone-, rehu- ja lannankäsittely-yhteistyötä sekä neuvonnan perillemenoa (Hofman ym. 1995, 90).

Myös perinteinen keskitetty maatalouspolitiikka on osaltaan lamaannuttanut maaseudun asukkaita. Kettunen (1989, 15- 20, 32- 34) käyttää käsitettä "mahdollisuuksien kenttä". Se on kaupungeissa näyttänyt olevan laveampi sekä ihmisille että yrityksille. Maatalousyrittäjät ovat erikoistuessaan toimineet rationaalisesti, mutta kovin kapealla mahdollisuuksien kentällä. Kentän laventamiseen ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Varsinkin maataloustuotteiden ja puun jalostuksen keskittyminen ja siirtyminen pois maaseudulta näivettää sen taloutta ja erikoistunut maaseutu on haavoittuva ulkoisille häiriöille.

LÄHTEET

Alaviita, Mikael 1996. Lantbrukets charm. Förundersökning angående möjligheterna att inleda lantbruksproduktion utgående från konsumenternas behov. Vaasan yliopisto, Länsi-Suomen taloudellinen tutkimuslaitos, palvelututkimuksia 4/1996.

Hamm, Ulrich 1997. Luomukaupankäynti: kasvun mahdollisuudet. Seminaariesitelmän suomennos ja lyhennys Hanna Kivinen. Luomulehti 8/97.

Haveri, Arto ja Kaisa Holma 1996. Erilaistavatko ohjelmat maaseutua? Tampereen yliopisto, Aluetieteen laitos. Tutkimuksia, sarja B:69.

Hausen, Henrik 1997. Maaseudun toimeentulomuodot ja integraatio. Jyväskylän yliopisto, Taloustieteellinen osasto, kandidaattitutkielma.

Hofman, Henrik & Jesper Jespersen 1995. Ökologisk landbrug i et drifts- og samfundökonomisk persptektiv. Julkaisussa Rapport om ökologisk jordbruksreform. 5. painos 1997. Specialarbejderforbundet i Danmark.

Hovi, Antti 1985. Luonnonmukainen viljely. Helsinki: Tammi.

Jokinen, Pekka 1995. Tuotannon muutokset ja ympäristöpolitiikka. Ympäristösosiologinen tutkimus suomalaisesta maatalouden ympäristöpolitiikasta vuosina 1970- 1994. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C 116.

Kivelä, Jukka, Erkki Pöytäniemi 1984. Luonnonmukainen viljely, Siirtymävaiheopas. Elävä maa ry, julkaisu no 2, Kiikala.

Koikkalainen, Kauko 1994. Luonnonmukaisen viljelyn talousseuranta. Maatalouden tutkimuskeskus. Tiedote 18/94. Jokioinen.

Koikkalainen, Kauko 1996. Luonnonmukaisen ja tavanomaisen viljelyn suhteellinen kannattavuus. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos. Tiedonantoja 210. Vammala.

Koikkalainen, Kauko 1998. Luonnonmukaisen tuotannon kannattavuuden kehitys MTTL:n kannattavuuskirjanpitotiloilla. Luomulehti 1/98.

Källander, Inger 1989. Luonnonmukainen maanviljely. Suomeksi toimittanut Heikki Koskimies 1993. Jyväskylä: Kirjayhtymä.

Luonnonmukaisen viljelyn liitto ry 1993. Luonnonmukaisen viljelyn ohjeet. Mikkeli.

Miettinen, Asko, Kauko Koikkalainen, Ville Vehkasalo ja John Sumelius 1997. Luomu-Suomi? Maatalouden tuotantovaihtoehtojen ympäristötaloudelliset vaikutukset -projektin loppuraportti, Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos. Julkaisuja 83.

Niemi, Jyrki, Hannu Linjakumpu ja Jussi Lankoski 1995. Maatalouden alueellinen rakennekehitys vuoteen 2005. Maatalouden taloudellinen tutkimusl. , tiedonantoja 204.

Ojanen, Päivi 1998. Aito-ympäristö-hanke. Luomulehti 2/1998, 6- 9.

Peltola, Rea ym. 1995. Ympäristötaloudellisesti kestävän maatalouden mahdollisuudet Mikkelin läänissä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 42.

Pylkkänen, Päivi ja Jukka Kola 1994. Elintarviketalouden huominen. Mikkelin läänin maakuntayhtymä, Elintarviketalousprojekti 2/94, Mikkeli.

Rajala, Jukka 1992. Tavanomainen ja biologinen viljely -biologista ja taloudellista vertailua. Elävä maa ry, Helsinki.

Rajala, Jukka 1995. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli, Julkaisuja 38.

Rantalainen, Minna 1997. Luontoäidin lääkekaapilla -kotieläinten luonnonmukainen terveydenhoito. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli.

Turkki, Aimo ja Hannu Viitala 1996. Luomumaidon tuotantokustannus: lisähinnan tarpeellisuus. Helsingin yliopisto, Taloustieteen laitos, Monistesarja 11, Maatalouden liiketaloustiede.

Terhemaa, Pekka 1997. Luomuliiton toiminnanjohtajan pöydältä. Luomulehti 5/97.

Vehkasalo, Ville 1996. Laajamittaisen luonnonmukaisen maatalouden kansantaloudelliset vaikutukset. Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos, selvityksiä 2/96.

Wahlström, Erik, Tapio Reinikainen ja Eeva-Liisa Hallanaro 1992. Miljöns tillstånd i Finland. Vatten- och miljöstyrelsen, Miljödatacentralen. Helsingfors: Gaudeamus Kirja.

West, Carl-Erik 1996. Maanviljelystalous Suomessa. Vaasa: Fram.

Det Ökologiske Råd 1996. Dansk landbrug og ökologisk födevareproduktion. Moniste.

Takaisin alkuun

 Takaisin etusivulle