Laudaturseminaari
Joulukuu 1997
2. versio:

MAASEUDUN ELINVOIMAISUUTEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ KIRJALLISUUSKATSAUS

1 JOHDANTO

Projektien, tai luomumaatalouden tapauksessa teknologiavalintojen, vaikutuksia paikallistalouteen on vaikea arvioida, koska yleensä meiltä puuttuu alueen kokonaistaloudellinen malli. Maaseutualueiden kohdalla vaikeus korostuu, koska maaseudun talous on läheisesti kytketty lähikeskuksiin, kehittyen kuitenkin usein omaan suuntaansa ja omassa tahdissaan.

Maaseutumaisissa kunnissa sijaitsee 20 % maamme työpaikoista. Näiden kuntien työpaikoista noin neljännes on maataloudessa, neljännes teollisuudessa ja puolet palveluissa. Kaupungeissa palvelusektorin osuus on suurempi, yli 70 % (Ruokangas 1996, 23-24). Maaseudun rajaus vaihtelee kuitenkin: EU:n määritelmän mukaan maaseutuun kuuluu enintään 30 000 asukkaan kaupungit. Tämä on sikäli perusteltuakin, että pienillä kaupungeilla on erittäin vahvat siteet ympäröivään maaseutuun (Konsala 1996, 11). Maakuntakeskuksissa ovat paitsi elintarvikesektori myös palvelut riippuvaisia ympäröivästä maatalousvyöhykkeestä (Rosenqvist 1993, 83).

Tämä essee täydentää kandidaattitutkielmaani (Maaseudun toimeentulomuodot ja integraatio, kevät 1997) ja toimii sen kanssa graduni maaseutuosan esitutkimuksena.

2 TEKNOLOGIA JA MAASEUDUN KEHITYS

Teknologisella kehityksellä, innovaatioilla ja teknologiavalinnoilla on suuri vaikutus talouteen ja myös alueiden talouksiin. Teknologian kehitys on yksi talouskasvun moottori. Mm. Lambooy (1984, 65-67) liittää talouden ns. pitkät aallot teknologisiin innovaatioihin ja infrastruktuuri-investointeihin. Toisaalta on osin kiistanalaista, tehdäänkö eniten innovaatioita ja tärkeimmät innovaatiot pitkien taloussyklien nousu- vai laskukausina. Myös nykyisen nopean teknologisen kehityksen vaikutus alueisiin on ristiriitainen: toisaalta tiedon ja innovaatioiden merkityksen kasvu on sanottu suosivan kaupunkeja, toisaalta kommunikaatiot mahdollistavat verkostoitumista myös maaseudulla (Lambooy 1984, 72-75).

Työttömyys on tällä hetkellä keskeinen kysymys myös maaseutualueilla. Nykyisen työttömyyden perimmäisistä syistä on erilaisia näkemyksiä. Lundgren (1996, 14-20) korostaa teknologian rajuja vaikutuksia työmarkkinoihin. Kuljetusten ja kommunikoinnin nopea halpeneminen edesauttavat yritysten kansainvälistymistä. Rutiinityöpaikkojen väheneminen teollisuusmaissa ja varsinkin Yhdysvalloissa tapahtuva matalien palkkojen lasku on sanottu johtuvan matalapalkkamaiden kilpailusta. Empiiristen tutkimusten perusteella näyttää kuitenkin ennemminkin siltä, että kaikilla aloilla työ vähenee ja muuttuu tietoa ja koulutusta vaativaksi teknologisten muutosten seurauksena. Tämä on johtanut palkkaerojen kasvuun, massatyöttömyyteen Euroopassa ja ns. working poor-ílmiöön Yhdysvalloissa. Lundgren (1996, 38-42) tutkii Pohjoismaiden alueiden selviytymistä lamavuosina 1987-92. Työpaikkojen väheneminen oli pienintä alueilla, joilla oli korkea koulutusaste, korkea alueellinen BKT ja, yllättävää kyllä, pitkä välimatka maan pääkaupunkiin. Sen sijaan työllisten jakautumisella eri sektoreille ei ollut vaikutusta alueen selviytymiseen. Yllättävää oli myös, että koulutustaso oli tutkimusjakson aikana noussut eniten julkisella sektorilla eikä suinkaan matalapalkkamaiden yritysten kanssa kilpailevilla teollisuussektoreilla.

Rosenqvist (1992) korostaa sääntelyteoriaan ja pitkiin aaltoihin viitaten, että ns. Fordismi teknillisenä ja taloudellisena järjestelmänä on kriisissä myös elintarviketuotannossa. Toistaiseksi parhaiten on menestynyt se, joka on tuottanut halvimmalla eniten, mutta massatuotantojärjestelmät alkavat olla liian jäykkiä seuraamaan kulutustottumuksissa tapahtuvia muutoksia eikä valtiolla ole enää varaa subventoida massatuotantoa. Tulevaisuutta voisi olla joustavammalla ja erikoistuneimmalla, herkemmin markkinoiden muutoksia seuraavalla tuotannolla.

3 MAASEUTU TUOTANTOYMPÄRISTÖNÄ : MONIMUOTOINEN KOLMAS TIE

Katajamäki ja Kaikkonen (1991) torjuvat myös massatuotantoon perustuvan "agraarimaaseudun" hegemonian jatkumisen. Samoin he torjuvat "toisen tien", eli eurojuppien keskittyminen kokonaan "vetovoimaisiin luovuusalueisiin" joita edustaa kaupungit ja lähinnä saattohoidon antaminen maaseudulle. Tilalle he tarjoavat "maaseudun kolmannen tien" eli vaihtoehtoisten elinkeinojen edistämisen. Elinkeinojen monimuotoinen mosaiikki johtaa myös sosiaalisesti rikkaampaan ja innovatiivisempaan maaseutuun. Maatalouskin jatkuu, mutta varsinaisesti edistettäviä ovat pienyritykset, ammatinharjoittajat, keskuksissa työssä kävijät jne. Tällaiseen monimuotoisuuden edistämiseen perustuu myös nykyinen maaseutupolitiikka LEADER-, 6-alue-, Pomo- jne. ohjelmineen.

Myös EU:ssa maaseudun ja maatalouden katsottiin pitkään yhteneväisiksi, erityinen maaseutupolitiikka ei katsottu tarpeelliseksi. Euroopan maatalouden ohjaus- ja takuurahasto (EAGFF) perustettiin 1964, mutta aluekehitysrahasto (ERDF) vasta 1975. Varsinainen maaseutupoliittinen näkökulma omaksuttiin vasta 1980-luvun lopussa (Rosenqvist ym. 1993).

Tärkein kritiikki monimuotoisuusmallia kohtaan liittyy siihen, että viljely edelleen muodostaa maaseudun talouden rungon ja että ruoan tuotanto on erittäin tärkeä peruste maaseudun asuttuna pitämiseen.

4 SOPIMUSTUOTANTOMALLI

Mm. Rosenqvist ym. (1993) puolustavat elintarvikejärjestelmää erityisenä osana taloutta, koska ruoka on jokaiselle välttämätöntä. Hekin ennustavat kuitenkin muutoksia elintarvikkeiden tuotantojärjestelmään. Taustalla on elintarviketeollisuuden raju keskittyminen Euroopassa. Elintarvikejätit, kuten sveitsiläinen Nestlé ja englantilais-hollantilainen Unilever, levittäytyvät yritysostojen avulla ja valtaavat massatuotetuilla merkkituotteilla alaa ruokamarkkinoilla (emt. 32-34). Toinen ongelma on elintarvikkeiden EU-hintatasoon siirtymisen vaikutukset, joita arvioidaan panos-tuotos-analyysin avulla. Supistukset maataloudessa ja elintarvikesektorilla kerrannaisvaikutuksineen aiheuttavat läänin työllisyyteen 10-22 % supistamispaineen (emt. 53-60).

Yksi vastaus näihin ongelmiin voisi olla sopimustuotantomalli. Muodostetaan Suomeenkin muutama tarpeeksi suuri jalostaja, joka pärjää euromarkkinoilla ja joka ohjaa tuotantoa laatuvaatimustensa mukaan viljelystä lähtien. Joillakin aloilla tällainen järjestelmä on jo muotoutumassa. Esimerkiksi Saarioinen Oy neuvoo ja valvoo sopimusviljelijöitään omien laatustandardiensa mukaisesti. Meijeritoiminnan keskittyminen on johtanut siihen, että myös meijeriosuuskunnan jäsenyys voidaan tulkita tuotantosopimukseksi.

Kirjoittajat kuitenkin hylkäävät tämän mallin, jossa viljelijä on riippuvainen yhdestä jalostajasta. Elintarviketuotannon eri portaissa panostekijöiden liikkuvuus on hyvin erilainen. Integroituneilla markkinoilla pääomat liikkuvat valon nopeudella verkoissa, kun työntekijät ja koneet liikkuvat hitaammin ja rakennukset ja pellot eivät liiku lainkaan. Kun maanviljelijä on tehnyt huomattavia peruuttamattomia investointeja niin sopimuksia voidaan heikentää ilman, että viljelijällä on mahdollisuuksia irtisanoa sopimuksia, hän on riippuvainen yhdestä jalostajasta (emt. 76-77).

5 ALUEELLINEN SUURTUOTANTO

Vastauksena integraation uhkiin kirjoittajat ovat kehitelleet ns. alueellisen suurtuotannon mallin. Kiristyvän kilpailuun vastataan erikoistumalla, mutta ei tilakokoa suurentamalla tai massatuotannolla, vaan laadukkailla erikoistuotteilla. Agglomeraatiolla eli samanlaisen tuotannon keskittämisellä saavutetaan suurtuotantoetuja vaikka yksittäiset tuottajat ovat pieniä. Myös monitoimisuutta hylätään: pientilavaltaisilla alueilla on pyrittävä elinkeinotoiminnan alueelliseen homogeenisuuteen ja pienten yrittäjien yhteistyöhön. Tavoitteena on yhteistyön, matkimisen ja kilpailun avulla kehittää vientiin kelpaavia tuotteita (emt. 72-83).

Rosenqvist kritisoi maatalousekonomisteja, jotka keskittyvät maatilan tason tai koko kansantalouden tason tarkasteluun ja unohtavat aluetalouksien sisäistä dynamiikkaa. Pienten yritysten muodostamat paikalliset yhteistoimintarenkaat voivat keskittyä siihen, mitä osataan parhaiten (Rosenqvist 1994, 4-6). Olemassa olevien keskittymien laajuus vaihtelevat paljon: muutaman kunnan muodostamista tomaatti-, peruna- ja mansikka-alueista laajaan maidontuotantovyöhykkeeseen. Kirjoittajat myöntävät erikoistumiseen liittyvän suuria riskejä: markkinatilanteiden muuttuessa on kyettävä äkkiä soveltamaan osaamistaan jollakin uudella tavalla. Mikäli taloudellinen kasvu ei jatku, voi päinvastoin monipuolisuus olla pelastus (Rosenqvist 1994, 6, 129, Rosenqvist ym. 1993, 102-103).

6 ERILAISTAMINEN

Muitakin malleja on toki esitetty, mm. Porterin kilpailuetumalliin perustuen. Vaikka EU:n elintarvikesektorin keskittyminen jatkuisikin, voidaan Pylkkäsen ja Kolan (1994, 19-23, 70-71) mielestä suuntautua paikallisiin tai erikoisiin markkinoihin. Pieni mutta uskollinen asiakasryhmä lisää tuottajan hinnoitteluvapautta. Suuryritysten massatuotannon katvealueet ovat kasvussa ja laatu- ja ympäristöarvostusten hyödyntäminen olisi Suomelle sopiva erilaistamisvaihtoehto. Luomu on esimerkki tällaisesta, jo sertifioidusta ja profiloidusta, vaihtoehdosta. Uhkana on, että volyymit jäävät liian pieniksi tai että profiloituminen ja markkinointi ei onnistu: tuotteita ei pidetäkään tarpeeksi erilaisina.

7 OMAVARAISUUDEN NOSTAMINEN

Aikoinaan pyrittiin panos-tuotos-mallin avulla rakentamaan kokonaistaloudellisia malleja alueille. Mallien yhtenä tavoitteena oli tuotantorakenteen aukkojen löytäminen eli tilannetta, jossa alueen toimialat joutuvat tuomaan suuren osan panoksistaan alueen ulkopuolelta. Taloutta voitaisiin silloin vahvistaa omavaraisella, tuontia korvaavalla tuotannolla. (Rosenqvist 1988, 81-85, Eskelinen ym. 1978, 34-38, Eskelinen 1980a,). Innostus tällaisiin malleihin on sittemmin laantunut (Eskelinen 1980b, 274).

Myös kiinnostus alueiden omavaraisuuskehitykseen eli paikallisiin tuotantopanoksiin ja lähimarkkinoihin luottaminen, näyttää taloustieteessä jääneen taka-alalle. Kuitenkin haastattelututkimuksissa on havaittu lähimarkkinoiden suuri merkitys vakaille maaseudun yrityksille (Järvenpää 1995, 48-53, Niittykangas 1992). Järvenpää (1995, 59-60) korostaa, että pienyritysten sijaintipaikka ei useinkaan valita liiketaloudellisin perustein ja että sijaintitekijöiden sijaan pitäisi korostaa sopeutumista. Yksi hänen suosittelema sopeutumiskeino on hallittu monitoimisuus riskien vähentämiseksi. Silloin myös lähimarkkinat saattavat riittää tuotannon menekin turvaamiseksi.

8 VERKOSTOITUMINEN

Monissa tutkimuksissa painotetaan verkostoitumista. Verkostosuhteilla tarkoitetaan neutraaleja rahasuhteita (markkinat) tiiviimpiä, mutta organisaation sisäisiä suhteita löyhempiä kytkentöjä (Niemi 1996, 13). Niemi (1996, 126) toteaa tutkimuksessaan Keski-Pohjanmaan yrittäjistä, että verkostoituminen ei ole edennyt kovin pitkälle, mutta että edellytyksiä ja kiinnostusta on. Alueen yritysten keskinäinen kilpailu ei enää koeta esteeksi, mutta verkostoituminen on toistaiseksi rajoittunut alihankintasuhteisiin. Konsalan (1996, 12) mielestä verkostoitumisen esteenä ei ole etäisyys, joten se voisi olla paikallisen agglomeraation vaihtoehto.

Alueellisen suurtuotannon mallin kehittäjät kuitenkin korostavat, että heidän mallissaan kyse ei ole verkostotaloudesta, vaan alueellisesta keskittymisestä muutamaan harvaan toimialaan (Rosenqvist ym. 1993, 80). Tätä ei kuitenkaan juuri perustella, ehkä ero on siinä, että agglomeraatioedut perustuvat spontaaniin ns. spill-over-ilmiöön, kun taas verkostoituminen on aktiivisen harkinnan tulos.

9 OSA-AIKAVILJELY ELI MONITOIMISUUS

Sireni (1992, 70-77) esittää yhdeksi vaihtoehdoksi osa-aikaviljelyä. Suhtautuminen siihen on kääntynyt myönteisemmäksi monissa maissa. Suomessa maataloustukea haluttiin pitkään suunnata pelkästään päätoimisille viljelijöille. Haastattelututkimuksen perusteella hän päätyy kuitenkin siihen, että kun monitoimisuus aikaisemmin oli osa pientilallisten toimeentulostrategiaa, niin nykyisin onkin useammin kyseessä hankitun ammattitaidon ylläpitäminen. Osa-aikaisuus ei myöskään rajoitu kaupunkien ympärille, vaan on yhtä yleistä syrjäisellä maaseudulla.

Uudemman tutkimuksen mukaan monitoimisuus on melko yleistä, alle puolet viljelijöistä saa kaikki tulonsa maatilalta. Säännöllisiä palkkatuloja on haastatelluista viljelijöistä joka kahdeksannella ja heidän puolisoistaan joka kolmannella. Metsätulojen osuus maatilojen tuloista on keskimäärin 5 % (Peltola 1996).

10 PÄÄTELMÄT

Näiden hajanaisten näkemysten perusteella voidaan odottaa, että maaseutualueet saattavat kehittyä hyvin eri suuntiin. Nykytiedoilla ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä, että alueilla pystyttäisiin sopimaan iskevästä agglomeraatiostrategiasta tai erilaistamisesta. Todennäköisempää on, että maaseutuohjelmissa edelleen yritetään pitää kaikki mahdollisuudet avoimina (Silander ym. 1997, 95-99), että eri suuntiin vetävien intressien ristiriidassa ei voida tai haluta sopia iskevästä suuntaamisesta (Haveri ja Holma 1996, 49) ja että nykyinen kehitys jatkuu, ellei uusiin yhteistyömuotoihin saada tarpeeksi voimakkaita sysäyksiä (Oksa 1996, 252- 253). Joka tapauksessa maaseudun talouteen vaikuttaa hyvin paljon koko maan ja EU:n tasolla tehtävät valinnat.

Luomumaatalouden tai jonkun muun teknologiavalinnan tai projektin vaikutuksia tutkittaessa tästä erittelystä on hyötyä sikäli, että voidaan arvioida mitä trendejä valinta vahvistaa ja mitä se heikentää.

LÄHTEET

Eskelinen, Heikki, Pekka Pietiäinen, Kyösti Pulliainen, Martti Suorsa 1978. Pohjoiskarjalan aluetalouden rakenne. Vuoden 1970 panos-tuotostutkimus, Joensuun korkeakoulu, Karjalan tutkimuslaitos, n:o 32.

Eskelinen, Heikki 1980a. Pohjois-Karjalan panos-tuotostutkimukset 1970-luvulta, Joensuun korkeakoulu, Karjalan tutkimuslaitos, n:o 41.

Eskelinen, Heikki 1980b. Näkökohtia taloustieteen mahdollisuuksista aluetutkimuksessa. Julkaisussa Kylät ja kaupunginosat, Tampere: Finnpublishers.

Haveri, Arto & Kaisa Holma (1996) Erilaistavatko ohjelmat maaseutua? Tampereen yliopisto, Aluetieteen laitos, Tutkimuksia, sarja B:69, Tampere.

Järvenpää, Markku (toim.) 1995. Elinkeinotoiminta maaseudulla - yritysten sijaintitekijät ja yhteistoiminta, Työtehoseuran julkaisuja 340, Helsinki.

Katajamäki, Hannu & Kaikkonen Rauno 1991. Maaseudun kolmas tie. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Seinäjoki, Julkaisusarja A:1, Lapua.

Konsala, Heikki 1996. Yrittäjän roolin vahvistaminen maaseudun ohjelmatyössä, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Seinäjoki, Raportteja ja artikkeleita 44.

Kuhmonen, Tuomas 1996. Suomen maatilojen sopeutuminen EU-jäsenyyteen: arvio vuonna 1996, Suomen aluetutkimus FAR, Sonkajärvi.

Lambooy, J.G. 1984. The regional ecology of technological change. Julkaisussa New spatial dynamics and economic crisis. The International Regional Policy Association, Jyväskylä: Finnpublishers.

Lundgren, Nils-Gustav 1996. De nordiska regionerna och 1990-talskrisen, NordRefo 1996:3.

Niemi, Kristiina, 1996. Pienten ja keskisuurten teollisuusyritysten verkostoituminen Keski-Pohjanmaalla. Jyväskylän yliopisto, Chydenius-instituutin tutkimuksia 4/96, Kokkola.

Peltola, Asko 1996. Monitoimisuus viljelijän näkökulmasta, Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos, selvityksiä 3/96, Helsinki.

Pylkkänen, Päivi, Kola, Jukka 1994. Elintarviketalouden huominen. Mikkelin läänin maakuntayhtymä, Mikkeli.

Ritsilä, Jari 1997. Maaseutualueet ja kaupungit innovatiivisina miljöinä -tilastopohjainen analyysi. Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen taloudellinen tutkimuskeskus.

Rosenqvist, Olli, Kaipainen, Jouni, Joki, Jaakko, Granberg, Leo (1993) Vaasan läänin elintarviketuotannon varautuminen Euroopan integraatioon, Vaasan läänin seutukaavaliitto, sarja B:64, Vaasa.

Rosenqvist, Olli 1988. Keski-Pohjanmaa aluetaloutena: panos-tuotostutkimus, Chydenius- instituutti, tutkimuksia 35, Kokkola.

Rosenqvist, Olli 1992. Pienten länsieurooppalaisten maiden elintarvikejärjestelmien vertailu. Jyväskylän yliopisto, Chydenius-instituutin tutkimuksia 2/92, Kokkola.

Rosenqvist, Olli 1994. Vaasan läänin maa- ja puutarhatalouden alueellinen erikoistuneisuus. Jyväskylän yliopisto, Chydenius-instituutin tutkimuksia 8/94, Kokkola.

Ruokangas, Marko 1996. Maaseutu ja pk-yritystoiminta -mahdollisuus vai mahdottomuus?, Suomen kuntaliitto, Helsinki.

Silander, Mika, Tervo, Hannu, Niittykangas Hannu 1997. Uusi aluepolitiikka ja yritysten sijaintikäyttäytyminen. Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen taloudellinen tutkimuskeskus, julkaisu 142.

Sireni, Maarit 1992. Osa-aikaviljely maaseudulla asumisen mahdollistajana, Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos, julkaisuja 101, Joensuu.

Henrik Hausen

Palaute: henhaus@mbnet.fi

Takaisin alkuun

Takaisin etusivulle