Maaseutututkijat koolla Mikkelissä

Maaseutututkimuksen kohteena eivät ole vain maaseudun asukkaat. Myös suurin osa suomalaisista kaupunkilaisista kantaa maaseutua päässään, ainakin muistona ja kaipauksen kohteena. Näin totesi maaseutututkijoiden vuosittaisen tapahtuman avaussanoissa Maaseudun uusi aika -yhdistyksen puheenjohtaja Pirjo Siiskonen. 24.-25.8.2000 Mikkelin maalaiskunnan Otavassa järjestetyn tapaamisen käytännön järjestelyistä vastasi Helsingin yliopiston Mikkelin toimipiste, jota Siiskonen myös johtaa.

Tilaisuuden esitelmänpitäjäksi oli värvätty – maaseutututkijoiden piirin ulkopuolelta – professori Anto Leikola. Hänkin keskittyi maaseudun ja kaupunkien välisiin suhteisiin tietenkin antiikista alkaen, jo roomalaisen Caton teksteissä tulee esille kuva turmeltuneen kaupungin ja "puhtaan" maaseudun vastakohtaisuudesta. Kiitettävästi Leikola kiinnitti huomiota siihen, että vaikka maaseutu on se alue, jolla harjoitetaan maataloutta (erämaa ei ole maaseutua), niin tällä alueella tehdään paljon muutakin. Esimerkiksi suomalaisen maaseutukuvauksen klassikossa Nummisuutareissa Kiven esittelemä henkilögalleria koostuu lähinnä käsityöläisistä, kauppiaista ja virkamiehistä.

Leikolaa ei nykytilanteessakaan huoleta se, että maatilojen määrä laskee ja kaikki tulojen kasvu on haettava maatalouden ulkopuolelta. Myöskään paikallisen kulttuurin häviäminen ei ole hänelle ongelma, on vain tasa-arvoista että kyläkaupasta saa samoja (teollisia) tuotteita kuin kaupunkien marketeista ja että juorut eivät enää koske naapureita vaan julkkiksia ja televisiosarjojen päähenkilöitä.

. .

Maaseutututkijat Otavan opiston komeassa salissa. Otava sijaitsee ensi vuodenvaihteessa Mikkelin kaupunkiin liitettävässä maalaiskunnassa. Kuntaliitoksista ei kuitenkaan hieman hampaattomassa kokoontumisessa keskusteltu.

Pitkään ja hartaasti Leikola kuitenkin kertoili matkustelustaan eksoottisella maaseudulla jossa hän näki suurimpana ongelmana kasvavan kiireen ja puuttuvan palveluhengen. Joku yleisöstä jo huokaili, että Leikola puhuu ikään kuin huvilansa parvekkeelta vähän hyvää viiniä nauttineille ystävilleen eikä keskittyneille toimijoiden ja tutkijoiden joukolle.

Mallia Ranskasta tai Norjasta?

Tutkijoiden ensimmäinen päivä jatkui työryhmissä. Pitkän linjan maaseutututkija, nykyisin Turun yliopiston professorina toimiva Hannu Katajamäki veti ryhmää, joka pohti maaseudun kehittämisen perustelemista koko yhteiskunnan kannalta. Ryhmässä esiteltiin ns. ranskan mallia, jossa maaseudun tietyille ominaisuuksille annetaan arvo, josta yhteiskunta maksaa. Katajamäki totesi, että näinhän Suomen vanhaa maatalouspolitiikkaakin perusteltiin, mutta idea palaa nyt takaisin EU:n "rintamailta" ja näin tietenkin paljon varteenotettavampana kuin ennen.

Joensuun yliopiston mainion Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Simo Palviainen ja Ilkka Eisto esittelivät ranskan mallin, jossa keskeistä on valtioiden ja maanomistajien väliset sopimukset tiettyjen ympäristö- tai muiden arvojen ylläpidosta korvausta vastaan. Sopimuksen tehnyt viljelijä ei myy enää pelkästään elintarvikkeita, vaan myös maisemaa, ratsastuspolun ylläpitoa tai vaikkapa joitakin hoivapalveluja. Malli voisi soveltua maatalouden nykyisen tukijärjestelmän laajentamiseen ja soveltamiseen paikallisiin oloihin. Se olisi myös eräs mahdollisuus Naturan jälkeiselle ympäristöpolitiikalle, jossa paikalliset asukkaat ja esimerkiksi kylätoimikunnat nähtäisiin aktiivisina toimijoina ja sopimuksen osapuolina.

Tilastokeskuksen elinolotutkija Yrjö Palttila esitteli, miten pohjoisin Norja pidetään asuttuna erityistuin, saamelaisuuden ydinalueella on mm. työnantajamaksut poistettu kokonaan ja etelämpänä porrastetusti alennettu. Tosin Euroopan talousalueen ETA:n tuomioistuin on jo asettanut järjestelmän kyseenalaiseksi kilpailun vääristymisen varjolla. Hannu Katajamäki totesi, että päättäjät muutenkin lähtevät siitä, että tuki vain vääristää kilpailua. Mutta lähtökohdat eivät ole tasavertaisia maaseudulla ja taajamissa. Aluetutkijoiden pitäisi paremmin paneutua siihen, mitä tasavertainen kohtelu oikein tarkoittaa.

Sisäaisainministeriön Matti Sippola ja Suomen kylätoiminnan Tuomas Perheentupa kertoivat, että Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän Syrjäisen maaseudun teemaryhmässä on pohdittu Suomeen sopivia malleja. Esimerkiksi opintoihin voitaisiin kannustaa laskemalla ne investoinniksi, josta saisi tehdä poistoja niin kuin kaivurin ostostakin. Esille tuli myös perinteisten yritystukien tarve, jotta saataisiin informaatioteknologia-yrityksiä perustamaan sivutoimipisteitä maaseudulle jonne ne hyvin sopisivat.

Hanketyöhön laatua

Eija Lahtinen on myös pitkän linjan maaseutututkija, joka nykyisin oman yrityksen puitteissa tarjoaa hanke- ja koulutuspalveluja. Hänen aiheensa oli sosiaalinen pääoma ja hanketyön laatu. Hän oli kokemuksensa perusteella varma siitä, että maaseutuhankkeiden heikoin kohta on vuorovaikutustaidot ja organisaatio. Yrityksissäkin toimintatapojen oppimista, tiedotuskanavien toimimista ja luottamuksen rakentamista pidetään itsestään selvänä ennen kuin päästään tuotannon alkuun. Kehityshankkeissa tähdätään liian usein siihen, että heti pitäisi syntyä näkyvää tulosta.

Eija Lahtinen esitteli menetelmiä, joilla ryhmien toimintaan saadaan potkua.

Hankkeiden tärkeä tavoite on aktiivisen kansalaisuuden kehittyminen kylissä. Keskustelussa Hannu Katajamäki kannatti Lahtisen lähtökohtia – tulisieluajattelu on turmiollinen: ei kehittämistä voida delegoida jollekin "kylähullulle". Leader-työntekijä Liisa Häme korosti vielä, että kuva idyllisestä, yksimielisestä kylästä on kehityksen este. Riidat on katsottava keskusteluna, jos osataan käsitellä riitoja, niin niistä tullaan vahvempana ulos.

Tapaamisen toinen päivä olikin omistettu valmisteilla olevalle uudelle maaseutuohjelmalle. Tosin ohjelmaluonnosta ei tapaamisessa nähty, vaan käsittely perustui Maa- ja metsätalousministeriön Eero Uusitalon selostukseen ja koko käsittelyn tarkoitus jäi ainakin minulle aika epäselväksi. Ohjelmarunko tuntui olevan niin kaikenkattavan laaja, ettei siihen juuri uusia ideoita olisi mahtunut. Heräsi pieni epäilys, että tarkoitus oli torjua kritiikki ohjelmaa kohtaan ennakkoon keräämällä siihen mukaan hieman aktiivien ja tutkijoiden sanakäänteitä. Ainakin Uusitalon esittelystä tuli selväksi, että kritiikki ohjelmaa kohti on lähinnä "marinaa" ja suuret linjat maaseutupolitiikassa on jo lyöty lukkoon.

Eero Uusitalon mielestä EU-hankkeilla ei käännetä kehityksen suuntaa. Mikä se "laaja maaseutupolitiikka" sitten sisältää, jolla maaseutu saa arvoisensa kehityksen jäi vielä epäselväksi. Toivottavasti vastaus löytyy pian julkaistavasta kolmannesta maaseutupoliittisesta ohjelmasta.

Uusitalo ennustaa, että suurimmat riidat maaseutuohjelmasta tullaan käymään maatalouspolitiikan ympärillä. Voidaanko jo vaatia maatalouden rakennekehitykselle (tilamäärän jatkuvalle laskulle) stoppia ja sen sijaan monitoimisuuteen kannustamista? Myös metsäsektoria uskalletaan uudessa ohjelmassa käsitellä maaseudun kehityksen kannalta.

Maaseutuohjelmassa lähdetään realistisesti siitä, että rakenneohjelmat ja hankkeet ovat vain ns. suppeaa maaseutupolitiikkaa jolla ei vielä perustrendejä ohjata, vaan siihen tarvitaan muutoksia koko yhteiskuntapolitiikassa: asunto-, elinkeino- jne. politiikoissa. Uusitalon mukaan EU:n tulo välillä hämärsi tätä lähtökohtaa. Toisin kuin hanketoiminnasta voisi luulla, niin EU keskittyy tiukasti maatalouspolitiikkaan ja laajemmalle maaseutupolitiikalle jää vain murusia. Nyt on laajan politiikkamuutoksen tarve käynyt selväksi. "Tämän ääneen sanomisesta saamme haukut, mutta tämä on kehityksen suunta", totesi uutta maaseutuohjelmaa esitellyt Eero Uusitalo.

Tutkijatapaamisessa kun oltiin, niin maaseutututkimukseen tietenkin vaadittiin lisää rahaa ja esimerkiksi oma professuuri johonkin yliopistoon. Helsingin yliopiston Mikkelin toimipisteen Torsti Hyyryläinen uskalsi kuitenkin myös myöntää, että maaseutututkimusta vaivaa sisäpiiriongelma. "Vahva sisäpiiri on ollut tärkeä alan kehittymiselle, mutta nyt olisi aika avautua".

Torsti Hyyryläinen pelkää, että hankerahoitettu maaseutututkimus on liian lyhytjänteistä ja haluaa lisää perustutkimusta ja korkeakoulutasoista koulutusta.

Leikkiyrittäjyyttä?

Keskustelussa pohdittiin myös yrittäjyyden asemaa maaseudulla. Eija Lahtinen korosti, että maaseudulla ei olla mitään reppanoita, eikä sinne tarvita pelkillä tuilla eläviä "leluyrityksiä". Yritysten pitäisi myös tottua maksamaan palveluistaan. Elinkeinoasioissa ja koulutuksessa on totuttu liikaa ilmaispalveluihin. Ongelman ydin on hänen mielestään siinä, että kaupungeissa työllistävät yritysten lisäksi mm. julkisen sektorin käyttämät palvelut, maaseudulla vain yritykset. Eero Uusitalo korosti, että maaseudun perusta ei enää ole työpaikka maaseudulla ja kehittämistoimien elinkeinopainotteisuutta voidaan vähentää. Painopiste on nyt hänestä siirrettävä asumiseen ja palveluihin, ihmisiin.

Jonkun verran keskustelua herätti myös lempääläisen toimittajan Juha Kuisman vauhdikas teksti maaseutusuhteemme psykoanalyysista: "…/…Kehityksessään kesken jäänyt aikuinen sitoo maaseutua koskevat kannanottonsa ekskrementteihin. Maalla "haisee" tai kokouksissa "haisee navetta …" Tällaisten lausahdusten takana on Kuisman mukaan heikko itsetunto, vahva urbaanikin ihminen kokee maaseudun kiinnostavana orgaanisuuden ja alkuvoiman alueena. Joensuun yliopiston joviaali ilmiö Pertti Rannikko tosin näki Kuisman näkökulmassa maalaisliittolaista harhaa, kaikki ongelmat nähdään ulkoa tulevina. Kylissä on myös sisäisiä ongelmia. Esimerkiksi avoimuutta tarvittaisiin lisää: "paitsi tekeminen myös puhuminen on tärkeää".

Pertti Rannikko, tutkija ja kyläaktiivi joka arvostaa puhumista.

Maaseutututkijoiden tapaaminen, johon nykyään toivotaan myös hankeaktiiveja, ja jossa virkamieskuntakin oli melko hyvin edustettuna, pidetään seuraavan kerran Lapissa ensi vuoden elo- tai syyskuussa. Järjestelyistä vastaa silloin Lapin yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Henrik Hausen

Takaisin alkuun

Takaisin etusivulle